Kuulumisia joulun kynnyksellä

Joulu lähestyy ja sen huomaa ihan kaikesta. Kalenteri on täynnä, pää on vähän tyhjä ja ruokapöytä on kaikkea muuta kuin ravitsemussuositusten mallikuva.

Hössötys lisääntyy päivä päivältä. Kaupoissa ihmiset liikkuvat päämäärättömästi kuin porot sumussa ja jokaisessa tilaisuudessa on tarjolla jotain, mitä ei ollut tarkoitus syödä, mutta syödään silti. Pipari ei kysy lupaa. Suklaa ei varoita. Se vain tapahtuu.

Ruoka on nyt enemmän sosiaalinen tapahtuma kuin energiansaanti. Syödään koska on joulu, koska joku teki vaivaa, koska tämä kuuluu asiaan. Salaatti on pöydässä lähinnä koriste-esine, jonka tehtävä on muistuttaa, että vaihtoehtoja olisi ollut.

Arki kulkee samaan aikaan omia raiteitaan. Välillä on kiire, välillä väsyttää ja välillä tekee mieli syödä jotain, mikä ei vaadi pureskelua tai päätöksentekoa. Silti kokonaisuus pysyy yllättävän kasassa – ei täydellisenä, mutta tunnistettavana.

Tässä kohtaa riittää, että huomaa mitä tekee. Että kaikki ei ole “ihan sama” eikä kaikki ole “ihan pilalla”. Joulu ei ole yksi ateria eikä yksi viikko, vaan pitkä ketju hetkiä, joista suurin osa on täysin tavallisia.

Vaaka jäi varastoon ja minä lähdin Eurooppaan

Jos ihmettelit, miksi laihdutusbologini katosi kesäksi kuin viimeinen järkevä ajatus hellepäivänä, syy on yksinkertainen: minä lähdin Eurooppaan ja vaaka lähti… Pelicanin varastoon. Me molemmat tarvitsimme tauon toisistamme.

Kesä meni kiertäessä Eurooppaa, syödessä asioita joita ei voi lausua ilman käsieleitä ja juodessa viiniä, joka oli paikallista, koska “paikallinen” ei sisällä kaloreita. Vaaka makasi varastossa pimeässä ja hiljaisuudessa, eikä minulla ollut aavistustakaan mitä se minusta ajatteli. Veikkaan kuitenkin, että se valmisteli paluutaan henkisesti.

Se oli pidempikestoinen täysnollaus omaan elämään. Ei ruokapäiväkirjoja, ei punnituksia, ei sitä hetkeä aamulla, kun seisot kylpyhuoneessa ja mietit onko lattia varmasti suorassa. Oli vain minä, maailma ja housut, jotka hiljalleen muuttuivat slim fitistä… tunteellisiksi.

Normaalisti tässä kohtaa sanottaisiin: “Aloitan joulun jälkeen.” Mutta se on lause, joka on kaatanut enemmän hyviä aikomuksia kuin yksikään croissant. Joten päätin tehdä jotain radikaalia: aloitan huomenna. Joulukuussa. Glögin ja piparien keskellä.

Vaaka on haettu takaisin varastosta. Se seisoo kylpyhuoneessa ja näyttää siltä, että se muistaa minut. Minä en vielä tiedä, haluanko tietää mitä se muistaa.

Tarkoitus ei ole olla täydellinen, vaan tietoinen. Syödä jouluruokaa, mutta ei koko joulua yhdellä istumalla. Liikkua vähän, vaikka ulkona on pimeää ja sohva kuiskaa nimeäni. Ja ennen kaikkea: lopettaa se ikuinen “sitten kun”.

Tämä blogi herää nyt uudelleen. Ei siksi, että hetki olisi täydellinen, vaan siksi että se ei ole. Ja ehkä juuri siksi tämä on paras mahdollinen hetki aloittaa.

Askeleita ilman treenipakkoa

Kaikki tietävät, että pitäisi liikkua enemmän. Pitäisi venytellä, hikoilla, huolehtia kestävyydestä ja lihaskunnosta ja mahdollisesti myös muistaa hengittää oikein.

Mutta ollaan rehellisiä: joskus jo pelkkä sana liikunta saa silmät pyörimään päässä niin tehokkaasti, että niskat menevät jumiin.

Hyvä uutinen: enemmän liikettä ei tarkoita, että sinun täytyy muuttua hikikoneeksi tai että arjen pitäisi näyttää kuntosalimainokselta. Pienet asiat lasketaan. Ihan oikeasti. Niillä on yllättävän suuri vaikutus, ja vielä parempaa – voit tehdä niitä ihan vahingossa.

Aloitetaan siitä, mikä toimii: huijaus. Ei ketään muuta, vaan itseäsi.

Vietkö roskat heti, kun pussi on täynnä? Vai silloin, kun pussi on kerännyt keittiössä sellaisen kulttuurikerrostuman, että sen voisi museoida?

Kokeile viedä ne heti. Vie vaikka kiertoreittiä. Ja jos unohdat pussin sisälle ja huomaat sen vasta puolimatkassa – sehän on vain bonuskierros. Askeleita tuplana!

Sama pätee niihin iänikuisiin neuvoihin, jotka kaikki tietävät mutta kukaan ei jaksa toteuttaa.

"Parkkeeraa vähän kauemmas." Kyllä, kuulostaa tylsältä. Mutta toimii.

"Käytä portaita." Kyllä, ärsyttää. Mutta toimii silti.

Ja ei, sinun ei tarvitse pinkoa kahdeksaa kerrosta ylös kuin vuoristokauris. Mene yksi tai kaksi kerrosta ja ota loput hissillä. Kukaan ei jaa liikuntamitaleja, mutta oma kroppa kyllä huomaa.

Sitten on ne salakavalat keinot.

Nouse ylös aina kun puhelin soi. Kävele edes ympäri olohuonetta kuin rauhaton kummitus – sekin on liikettä. Jos katsot telkkaria, nouse aina mainosten aikana tai heti kun joku alkaa puhua aiheesta, joka ei kiinnosta. (Tässä kohtaa voit helposti nousta ylös viisi kertaa yhden uutislähetyksen aikana.)

Tiskaa käsin. Pyyhi pöydät vähän perusteellisemmin. Kyykkää, kun laitat pyykkejä koneeseen. Jos imuroit, lisää musiikki ja kevyet tanssiliikkeet – saat siistin kodin ja hyvän mielen kaupan päälle.

Tärkeintä on ymmärtää tämä: liike ei ole sama asia kuin urheilusuoritus.

Se voi olla rauhallinen kävelylenkki, koska kaipaat raitista ilmaa. Tai se voi olla se, että lähdet ulos lapsen kanssa, koska et ehtinyt keksiä uskottavaa tekosyytä olla lähtemättä.

Se voi olla kauppareissu jalan, kierros kotipihalla, ylimääräinen reissu hakemaan postia (joka ei edes tullut), tai se että nouset hakemaan unohtuneen vesilasin yläkerrasta – vaikka et edes ole janoinen.

Liike on tärkeää. Mutta se saa olla epätäydellistä, kevyttä ja arkeen sulautuvaa.

Se saa tapahtua ilman treenivaatteita, ilman aikataulua, ilman henkistä valmistautumista. Kunhan se tapahtuu.

Joten ensi kerralla kun mietit, että pitäisikö liikkua enemmän, mutta ajatuskin saa sinut väsähtämään – muista tämä:

liike voi olla pieni, mutta vaikutus on suuri.

Nouse ylös, edes hetkeksi. Tee jotain, edes vähän. Ja jos tänään ei onnistu – huomenna on uusi kierros.

Tavoitteet, jotka oikeasti pysyy mukana

Moni lähtee liikkeelle suurin suunnitelmin ja kauniin muistiinpanovihon kanssa. Vihon ensimmäisellä sivulla lukee: “Uusi minä.” Sitten alkaa lista: "Herään klo 5.00. Meditoin. Teen vihersmoothien. Treenaan. Kirjoitan kiitollisuuspäiväkirjaa. Hengitän syvään."

Paitsi että käytännössä heräät klo 7.35, puristat hammastahnatuubin väärästä päästä ja mietit, kestääkö tänään lähikaupan kahvijono henkisesti.

Hyvä tavoite ei siis ole sellainen, joka kuulostaa hyvältä Pinterestissä tai jonka pystyy noudattamaan tasan kolme päivää ennen kuin arki potkaisee ovesta sisään.

Hyvä tavoite on sellainen, joka kestää ne päivät, jolloin lapset oksentaa, puhelin soi liikaa ja teevesi kiehuu yli, taas.

Hyvä tavoite potkii lempeästi mutta lujasti. Se ei odota, että olet energinen, motivoitunut ja täydellisesti aikataulutettu. Se toimii myös silloin, kun olet vähän ärtynyt, vähän väsynyt ja yllättävän tietoinen siitä, että jääkaapissa olisi puolikas mutakakku.

Hyvä tavoite sanoo: “Tee edes tämä.” Ja sinä teet. Koska voit. Koska jaksat. Koska se ei vaadi ihmeitä.

Esimerkki: "Kävelen joka päivä 15 minuuttia, vaikka sataisi sammakoita ja vituttaisi koko elämä."

Tämä toimii. Koska 15 minuuttia on juuri sen verran, että ehdit miettiä, miksi lähdit, ja juuri sen verran, että muistat taas, miltä happi maistuu.

Huonot tavoitteet taas alkaa yleensä näin:

"Sitten kun elämä rauhoittuu..."

"Kun saan vähän lisää motivaatiota..."

"Kun löydän itseni."

Spoileri: et löydä. Elämä ei rauhoitu. Ja sinä olet edelleen se sama tyyppi, joka osti itselleen sydänmarmoroidun vohveliraudan tammikuussa, koska "nyt alkaa uusi aikakausi". Aloitti, kyllä – vohveleiden aikakausi.

Toimivat tavoitteet on kuin hyvänmakuiset proteiinipatukat: harvinaisia, mutta kun löydät sellaisen, älä päästä irti.

Niiden ei tarvitse olla näyttäviä. Ne saa olla vähän tylsiäkin. Kunhan ne toimii. Kunhan ne vie eteenpäin. Kunhan voit toteuttaa ne ilman, että tarvitset uutta kalenterisovellusta, seitsemää uutta rutiinia ja täydellisesti siivottua keittiötä.

Aloita pienestä. Tee niin pieni tavoite, että voit suorittaa sen vaikka silmät ristissä ja kissan karva kurkussa. Tee se viisi päivää putkeen. Sitten lisää ripaus lisää. Tämä on matka, ei esitys.

Ja kyllä – joskus matkan varrella tulet istumaan sohvalla, syömään vohveleita ja unohtamaan koko tavoitteesi.

Ei haittaa.

Pääasia, että seuraavana päivänä nouset ylös ja muistat: tavoitteiden ei tarvitse olla täydellisiä. Niiden tarvitsee vain kantaa sinua eteenpäin – edes vähän.

Ja joskus se vähän on ihan tarpeeksi.

Neljä viikkoa, nolla pullaa – ja silti hengissä!

No niin. Neljä viikkoa Superdieettiä takana.

Suurimmat oivallukset tähän mennessä:

1. Nälkä ja mieliteko eivät ole sama asia. Jos seisot jääkaapin edessä kolme kertaa tunnissa etsimässä jotain, se ei ole nälkä. Se on tunne, joka haluaa voileivän.

2. Tsemppiryhmä on tärkeä. Varsinkin kun siellä joku sanoo ääneen, että on uneksinut uuniperunasta ja toisella on ollut kriisi banaanin koosta.

3. Hyvinvointi ei ole ulkonäköjuttu. Se on sitä, että ei enää hengästy kun laittaa sukkia jalkaan.
   

Missä näkyy?

• Housut eivät enää vaadi joogaliikkeitä noustakseen vyötärölle.

• Jaksan arjen hässäkät, eikä pelkkä ajatus ruoanlaitosta enää uuvuta.

• Saan iltapäivisin vielä jotain järkevää aikaan sen sijaan, että istuisin sohvalla ja keskustelisin itseni kanssa siitä, onko “pari keksin murua” oikeasti syömistä.

• Mieli on kirkastunut. Tai ainakin vähemmän sokerihuurteinen.

Mikä yllätti?

En ole jäänyt kaipaamaan "kaikkea". En edes niitä iltapäiväkahvin kanssa nautittuja "vain yksi pikkuleipä" -hetkiä, joista tuli helposti kolme. Tai seitsemän.

Sen sijaan kaipasin rytmiä, jota tämä toi. Kun tietää mitä syö ja milloin, jää vähemmän aikaa stressata kaikkea muuta. Ja enemmän aikaa tuijottaa jääkaappia ja kuvitella sinne pullapitko.

Entä nyt?

Jatkan. Ihan oikeasti. Sillä vaikka tämä ei ole ollut helppoa, se on ollut kannattavaa. Elämä ei ole muuttunut täydelliseksi, mutta minä olen muuttunut. Ainakin hieman vähemmän pullapitoiseksi versioksi itsestäni.

Neljä viikkoa takana. Ja tiedättekö mitä? Mä taidan olla vasta alussa.

Polkimilla pilviin – tai ainakin lähikauppaan

Kyllä se niin on, että kun jalat alkaa tottua kävelyyn, alkaa pää kaivata vaihtelua. Ja mikäpä sen hauskempaa kuin kaivaa esiin uskollinen, hieman nariseva, mutta sydämeltään kultainen kulkupeli: mun pyörä.

Pyöräilyssä on jotain vapaudessa kutkuttavaa. Tuuli hulmuaa (tai repii), polvet käyvät tahtia, ja välillä tulee tunne, että vois vaikka vahingossa eksyä Pariisiin, kunhan polkee tarpeeksi lujaa. No okei, realistisesti päädyn ehkä lähimpään kauppaan ostamaan banaanin ja sitten kotiin, mutta ajatus on tärkein.

Ja nyt meillä on meneillään kilometrikisa pyöräilijöille – eli samalla kun poljen omaa laihdutuspolkuani, kerään pisteitä yhteiseen pottiin! Mikä voisikaan motivoida enemmän kuin se, että jokainen hikinen kilometri on myös pieni voitto koko porukalle? (Paitsi ehkä jäätelöpalkinto… mutta se ei taida olla virallinen.)

Ensimmäisillä pyörälenkeillä olo oli kuin villillä vasikalla kevätlaitumella – hivenen holtiton mutta aivan täpinöissään. Siinä missä kävely on meditatiivista ja vakaata, pyöräily on vähän enemmän rock’n’roll: välillä mennään, välillä kaadutaan melkein ruusunpensaaseen (true story), mutta silti aina hymyilyttää. Paitsi ylämäessä. Ylämäessä ei hymyile kuin GPS, joka laskee kaloreita.

Ja hei, mikä fiilis onkaan, kun huomaa, että lenkin jälkeen on sekä posket punaiset että reidet hieman tutisevat – silloin tietää eläneensä. Pyöräily tuo myös ihanaa lisäboostia laihdutusprojektiin, koska siinä tulee kuin huomaamatta liikuttua enemmän, isommalla sykkeellä – ja mikä tärkeintä, hauskaa pitäen.

Tämän hetken suurin haaste? Pysähtyä välillä ihailemaan maisemia eikä vain ajaa kieli poskella. Ja ehkä oppia olemaan ottamatta jokaista mäkeä henkilökohtaisena loukkauksena.

Summa summarum: pyöräily on uusi lempiasiani – ja myös syy siihen, miksi etureidet huutavat öisin “joko huilataan?” Mutta kyllä tässä huilataankin – sitten kun sataa. Tai tuulee liikaa. Tai on epämääräisen kostea ilma. Tai kissa istuu pyörätelineessä. 

Ootko sä mukana kilometrikisassa? Tai ylipäänsä pyöräiletkö huvin, hyödyn tai ihan vaan jäätelön takia? Kommentoi ihmeessä – ja tsemppiä poluille! 

Kävelyä, kriisejä ja kilohömppää

No niin, täällä taas! Lyhyt radiohiljaisuus on ohi, ja voin ilokseni kertoa, että olen ollut kaikkea muuta kuin sohvaperuna.

Elämä on ollut yllättävän aktiivista! Olen kävellyt keskimäärin 4 kilometriä päivässä, ihan joka päivä. Jep, seitsemänä päivänä viikossa. On tullut tallattua asfalttia, hiekkaa ja välillä ihan vaan hermoja, mutta askel on pysynyt yllättävän kevyenä. Tai no, ainakin kevyempänä kuin ennen. Tässä vaiheessa alkaa jo huomata, että kroppa kiittää – ja mielikin. Kävely on ollut vähän kuin oma miniterapia: keuhkot täyttyy hapella, pää tyhjenee arjen metelistä ja välillä lenkin aikana tulee keksittyä vaikka resepti, blogipostaus ja ratkaisu maailmanrauhaan.

Mutta rehellisyyden nimissä – ruokapuolella on vähän ollut hakusessa. Tuntuu, että en saa syötyä tarpeeksi. Jep, luit oikein: tämä nainen täällä yrittää laihduttaa ja samalla kamppailee sen kanssa, että ei tule syötyä tarpeeksi. Ironista, eikö? Aivot yrittävät vielä ymmärtää, että terveellinen laihdutus ei tarkoita sitä, että kuljetaan nälkäisenä. Pahimmillaan liian vähäinen energiansaanti tekee musta sellaisen iltavampyyrin, joka himoitsee kaikkea.

Tässä siis tämän hetken haaste: oppia syömään riittävästi – fiksusti ja tasaisesti. Ja ennen kaikkea niin, ettei ilta mene ruokakaapin ja omantunnon välillä sukkuloinniksi. Tässä lajissa ei nimittäin jaeta mitaleja itsekurista vaan jaksamisesta ja tasapainosta.

Mutta tiedättekö mitä? Tää matka on silti aika hieno. On epävarmuutta, oivalluksia, naurua, nälkää, onnistumisia ja pieniä epätoivon hetkiä. Välillä tuntuu, että pitäisi olla ravitsemusterapeutti, personal trainer ja zen-mestari yhdessä paketissa. Mutta ei se mitään – tässä paketissa on nyt ainakin ripaus sinnikkyyttä, iso annos huumoria ja hyvä ripaus päättäväisyyttä. Ja niillä mennään pitkälle.

Päivän loppukaneetti: Joskus laihdutus on kuin villasukat kesällä – ei aina tunnu luonnolliselta, mutta lopulta siinä on jotain lohdullista.

Flunssa vei voimat, muttei kaloreita

Jossain päin maailmaa elää sitkeä legenda, jonka mukaan flunssa vie ruokahalun ja kilot mennessään. Vähän kuin kehon oma detox-leiri, jossa makaat peiton alla, juot teetä ja heräät viisi kiloa kevyempänä. No, minäpä päätin testata tätä käytännössä.

Spoilerivaroitus: en laihtunut. En edes henkisesti.

Liikkuminen rajoittui lähinnä kahden tärkeän tukikohdan välillä: sohva ja sänky. Tällä matkalla tuli vastaan kaappi, karkkipussi ja keksipurkki, eikä yksikään jäänyt vaille huomiota.

Se siitä ruokahalun katoamisesta. Päinvastoin: keho kaipasi lohtua, ja minä tarjosin sitä kuin huolehtiva äiti konsanaan. "Syö lempeästi", sanottiin. Minä söin lempeästi, usein – ja mieluiten jotain, mikä rapisi paketissa ja suli suussa.

Ennen tätä tautia olin saanut kiinni jonkinlaisesta laihdutusflow’sta. Olin jopa alkanut katsoa paprikaa muuna kuin pizzan koristeena. Liikuin vähän, join vettä ja harkitsin ostavani urheiluleggingsit ihan oikeaan käyttöön.

Mutta hei – elämä ei ole dietti, vaan sarja odottamattomia tapahtumia, joiden aikana saa syödä välillä keksin – tai kuusi. Ja flunssan aikana tärkeintä ei ole laihdutus, vaan toipuminen. Keho tarvitsee lepoa, ei kalorivajeista aiheutuvaa ketutusta.

Joten jos sairastut, älä pety, vaikka et palaudukaan Victoria’s Secret -malleista hoikimpana versiona itsestäsi. Toipuminen on nyt prioriteetti. Laihdutus voi odottaa, vaikka jääkaapilla ei meinaisi jaksaa käydä ilman pientä taukoa puolivälissä.

Terveisin,
Parantumassa – ja yhä yhtä pyöreästi kuin ennenkin

Ei makua, ei kaloreita, mutta silti rakastuin

– ja ei, tämä EI ole maksettu mainos!

Kerrottakoon heti kättelyssä: minä ja vesipullo emme ole koskaan olleet mikään unelmaduo. Hän on hiljainen, hajuton, maut... no, vedetön persoona. Minä taas olen enemmänkin sokerihurmoksessa kasvanut kuplajuomien orpo lapsi. Kun aloitin laihdutusmatkani, tajusin nopeasti, että jos haluan eroon turvotuksesta ja turhakkeista (lue: limut ja mehut), pitäisi minun alkaa juoda enemmän vettä. Jep, helppoa kuin vatsalihasliike joulun jälkeen.

Mutta sitten… tadaa! Somen syövereistä ilmestyi eteeni jotain niin hämmentävää, että epäilin hetken olevani unessa tai jossain makuaistien Matrixissa: Air Up.
Pullo, joka ei sisällä oikeasti mitään makuja – mutta saa aivosi luulemaan toisin? MITÄ? Tämä on just sitä laihduttajan mustaa magiaa, jota tarvitsen!

Ensikosketus – "Mikä ihmeen hajupullo tämä on?"
Kun avasin pakkauksen, ajattelin hetken, että tässä täytyy olla jokin vedätys. Kirjaimellisesti. Pullossa ei ole sokeria, ei makeutusaineita, ei väriainetta – mutta mukana tulee pikkuisia tuoksupodeja, jotka saa pullon nokkaan kiinni. Siis hei, jos joku olisi 10 vuotta sitten sanonut, että vuonna 2025 ihmiset ostavat hajuja pulloihin, olisin pyytänyt häntä juomaan vähän enemmän ihan vaan vettä.

Käyttökokemus – kuin laihduttajan keppihevonen
Air Up ei tee vedestä karkkia (sori), mutta se tekee siitä sen verran kiinnostavampaa, että olen alkanut oikeasti hörppiä päivän mittaan ihan huomaamattani. Aivot saa sen "makupalkinnon", mutta kalorit jää tulematta. Ihan kuin söisi suklaata unessa – ja herätessä housut ei kiristä yhtään enempää!

On muuten hämmentävää huomata, miten iso osa juomahimoista liittyy nimenomaan makuun – ei janoon. Ja kun suu saa muka-mansikkaa tai melkein-kola-fiiliksen, kroppa ei lähde salakavalasti marssimaan jääkaapille.

Yhteenveto
Air Up ei ole ihmeidentekijä, eikä se korvaa hyvää ruokavaliota, liikuntaa tai sitä perinteistä itsekuria (pöh). Mutta se on oikeasti hauska, vähän höpsö, mutta toimiva kaveri laihduttajan arkeen. Se saa veden maistumaan... joltain. Ja joskus se riittää tekemään terveellisistä valinnoista vähän helpompia.

Joten jos olet kuten minä – herkästi makeaan lipsuva ja veden juonnista kiukkuinen – niin kokeilepa tätä hajupulloa. Saatat yllättyä. Ja aivosi kiittää.

Viikko takana, mitä olen oppinut tähän saakka?

Hei kaikki sieltä linjoilta! Viikko superdieettiä takana, ja kylläpä on ollut matkassa vähän kaikkea – naurua, itkua (enimmäkseen suklaan perään) ja niitä pieniä oivalluksia, jotka tekevät tästä kaikesta niin hauskaa ja värikästä!

Aloitetaanpa siitä, että en ole kuollut nälkään – vaikka välillä se tuntui olevan lähempänä kuin olisin toivonut. Siis, mistä tämä ajatus, että "laihdutus on yhtä kuin kuoleman nälkä" tulee? En ole kuullut kenenkään laihduttajan keksineen tätä ennen, mutta minä nyt ainakin kokisin sen teoriassa aika lähellä totuutta. Mutta hei, tämä onkin laihdutusmatka, ei nälkälakko!

Olen myös oppinut, että liikunnan voi tehdä hauskasti – ei tarvitse olla maratoonari!
Tämä ei ole mikään kilpailu siitä, kuka pystyy juoksemaan kilometrin nopeammin. Tämä on matka, jossa voi nauttia pienistä askelista ja niistä hetkistä, kun olet vain hyvin ylpeä siitä, että pääsit liikenteeseen.

Lopuksi – olen oppinut, että ei tarvitse olla täydellinen! Nämä pienet "kivut" ja mokat eivät ole matkani loppu – ne ovat osa hauskaa seikkailua! Täydellisyys on yliarvostettua, ja sen myöntäminen on yksi parhaista asioista, jotka olen itselleni tehnyt tänä viikkona. Hups, söin vähän liikaa. Joo, ehkä pieni pala täytekakkua ei ollut suunnitelmissa, mutta hei – elämä ei ole kiveen hakattu, vaan kunnianhimoinen kokeilu!

Joten mitä olen oppinut? Elämä on mahtavaa, vaikka välillä se on pientä epätäydellisyyttä, mutta hei, voin kyllä tanssia tämän kaiken läpi.

Toisella viikossa toivon oppivani lisää itsestäni – ja ehkä sen, miten en syö koko leipäkoria yhdellä istumalla! Stay tuned!

Taukohuoneen houkutus

Perjantai. Viikon virallinen olen-ansainnut-tämän-päivä. Se hetki, kun kahvikuppi maistuu taivaalliselta, ja viikko alkaa vihdoin hiljalleen kömpiä kohti viikonloppua. Dieetti oli vielä hengissä – ehkä hieman horjuen, mutta kuitenkin elossa. Olin kieltäytynyt kekseistä, ohittanut pizzapäivän, ja jopa syönyt lounaaksi jotain, jossa oli papuja.

Mutta sitten – taukohuone.

Kävelin sisään, ja heti oven avattuani haistoin sen. Sokerimunkin tuoksu. Se ei ollut hento, ujosti hiipivä tuoksu. Ei. Se oli kuin tuulahdus vanhasta leipomosta yhdistettynä syntiin ja nostalgiaan. Pöydällä koreili laatikollinen munkkeja, juuri haettuja – vielä vähän lämpimiä, sokerin kimmeltäessä niissä kuin perjantain lupaus.

Yritin katsoa toiseen suuntaan. Oikeasti yritin. Mutta silloin kollega hymyili ja sanoi kohtalokkaat sanat:

"Ota nyt yksi, hei. On perjantai."

Se oli siinä. Munkki kädessä, sokeri poskella ja hiljainen ääni päässä kuiskimassa: “Et sä tätä kadu.”

Ja no... kyllä ja ei. Olihan se taivaallinen. Mutta heti, kun viimeinen murunen oli kadonnut, iski morkkis. Lenkkarit jalkaan. Podcast korville. Portaat alas. Mars.

8 kilometrin lenkki. Ei mikään kevyt hölkkä, vaan sellainen tämän-munkin-on-lähdettävä-kehostani-nyt-vauhti. Vastatuuli puhalsi, mutta mielessäni juoksin sokerikiteiden edellä. Jokainen askel oli pieni katumus, joka haihtui hien mukana.

Illalla tarkistin: yksi sokerimunkki = n. 400 kaloria. 8 km lenkki = n. 400 kaloria.

Eli käytännössä: munkki nollattu. Perjantai pelastettu.

Ja loppupäätelmä? Elämä on tasapainoa. Joskus se sisältää selleriä ja spirulinaa. Toisinaan taas sokerimunkin taukohuoneessa. Kunhan muistaa myös sen lenkin – ja ehkä vähän itseironiaa.

Sydän hakkasi, jalat tärisi – se oli viiden minuutin kävely

Kuvittele tämä: makaan sohvalla villasukat jalassa, sipsipussi vatsan päällä ja "yritän" venytellä. Käytännössä nostin toista jalkaa viisi senttiä ilmaan, totesin että “ai tää tuntuu takareidessä” ja palkitsin itseni palalla suklaata. Se oli liikuntani alkupiste. Nollapiste. Nolla-nolla. Ei edes esilämmittelyä.

Mutta tiedätkö mitä? Siitä se alkoi.

Ensimmäinen askel: kävely. Hitaampi kuin mummot

Aloitin liikunnan niinkin ylevästi kuin kävelemällä korttelin ympäri. Ensimmäisellä kerralla kulutin enemmän aikaa sen miettimiseen, mikä takki olisi tarpeeksi sporttinen mutta ei liian sporttinen ("en mä nyt lenkkeilijä oo") kuin itse kävelyyn. Kävellessäni ohitin kaksi mummoa – jotka ohittivat mut takaisin. Ja hymyilivät. Epäilen salaliittoa.

Silti, olin liikenteessä. Se lasketaan.

Jooga(kö?) – odotin zen-fiilistä, sain jalat solmuun

Kokeilin kotijoogaa. YouTube-video lupasi "lempeän 15 minuutin aamuherätyksen keholle". Totesin jo kolmannen minuutin kohdalla, että joko mulla on täysin poikkeuksellinen anatomia tai ohjaajalla on tekonivelet. En päässyt edes "lapsen asentoon" ilman että polvet protestoi ja niska meni jumiin. Mutta hei – venytin itseäni enemmän kuin koskaan aiemmin  - sekä fyysisesti että henkisesti.

Mikä auttoi jaksamaan?

Ensinnäkin: odotukset matalalle. Jos liikutan itseäni enemmän kuin jääkaappi, se on jo voitto.

Toiseksi: musiikki. Se on personal trainerini.

Kolmanneksi: unohdin kaiken "oikeasta tavasta liikkua". Liikuin kuten minä – vähän kömpelösti, mutta ilolla.

Ja ehkä tärkeimpänä: nauroin itselleni. Eikä se ole itseironiaa – se on eloonjäämisstrategia.

Sinulle, joka olet nollapisteessä

Älä vertaa itseäsi niihin, jotka juoksevat maratoneja tai tekevät burpeeta hymy huulessa. Sun matka alkaa siitä hetkestä, kun nouset ylös, vedät lenkkarit jalkaan (tai villasukat – ei tuomita) ja liikut edes vähän.

Liikunta ei ole rangaistus. Se voi olla vapautus. Tai ainakin hyvä tekosyy kuunnella 90-luvun hittejä täysillä ja heilua kuin diskopallo.

Sä pystyt siihen. Ei tarvitse olla nopea, ketterä tai supermotivoinut – riittää, että aloitat. Ja ehkä syöt suklaata sen jälkeen. Niin minäkin tein.

Kun tunteet ohjaa haarukkaa

Tiedätkö sen hetken, kun avaat jääkaapin ihan vain katsoaksesi? Ihan kuin siellä tapahtuisi jotain uutta ja jännittävää. Valot syttyvät, kylmätuotteet tervehtivät, ja juustopaketti kuiskaa hiljaa: "Tuu tänne, mulla on sulle jotain." Ja sinä menet. Eikä ole edes nälkä.

Söin, koska oli maanantai. Tai tiistai. Tai tunteet.

Syömme monesta syystä, mutta todellinen nälkä ei ole aina yksi niistä. Joskus syön, koska väsyttää. Joskus siksi, että olen tylsistynyt. Ja joskus siksi, että koen jonkinlaista eksistentiaalista tyhjyyttä, johon vain suklaapatukka tuntuu sopivan. Joskus taas syön, koska kaadoin vesilasin matolle ja sain siitä jonkinlaisen elämää suuremman tunnekuohun.

Tunteet – tuo keittiön salainen maustekaappi

Meitä ei ole aina opetettu säätelemään tunteita, vaan syömään ne. Lapsuudessa lohtu löytyi usein jäätelöpaketista tai mehujäästä. Kun tuli itku, tuli myös herkku. "Älä itke, saat mehujään." Ja niin syntyi malli, jossa epämukavat tunteet "hoidettiin" suuhun sopivalla tavalla.

Aikuisena tuo sama kuvio toistuu vähän eri kulisseissa. Stressi? Leipää. Suru? Suklaata. Ilo? Juhlaruokaa, tietenkin. Ahdistus? Ensin jotain suolaista, sitten makeaa. Ja sitten ehkä vähän lisää suolaista.

Aivot vastaan järki – arvatenkin aivot voittaa

Tässä ei ole kyse laiskuudesta tai tahdonvoiman puutteesta. Kyse on siitä, että aivot huutavat täyttä kurkkua: "Tarvitsen nyt rasvaa ja sokeria tai en selviä tästä päivästä!" Ja järki yrittää kuiskata väliin jotain kaloreista ja pitkäaikaisista tavoitteista, mutta eihän kukaan kuuntele järkeä, kun makeanhimo pitää megafonia.

Mitä tehdä, kun jääkaappi kutsuu ilman hyvää syytä?

Ensinnäkin – älä mene heti. Kysy itseltäsi: olenko oikeasti nälkäinen vai haluanko syödä, koska minua kyllästyttää, harmittaa tai ahdistaa? Joskus jo se, että kysyy, riittää havahduttamaan.

Toiseksi, tee jotain muuta: lähde kävelylle, ota vesilasi, avaa kirja, kirjoita paperille mitä tunnet. Jos sen jälkeen tekee vielä mieli syödä, niin sitten tee se – mutta tietoisesti.

Kyse ei ole kiellosta vaan valinnoista.

Lopuksi: armollisuus ennen kaikkea

Se ei ole epäonnistuminen, jos joskus syö tunteisiin. Se on osa ihmisyyttä. Meillä on tunteita, univajetta, huonoja päiviä ja päiviä, kun kaikki ärsyttää. Emme ole koneita.

Tärkeintä on, että alamme tunnistaa, milloin kyse on nälästä ja milloin jostain muusta. Silloin emme enää ole herkkuhimon vietävissä, vaan voimme valita – joskus syödä, joskus olla syömättä. Ja aina antaa itsellemme tilaa olla keskeneräisiä.

Koska laihduttaminen ei ole vain syömisen hallintaa – se on myös tunteiden, ajatusten ja joskus jopa jääkaapin ovien hallintaa.

Proteiinia ja painajaisia: elämä rahkan kanssa

Ensimmäinen lusikallinen: “Hmm. No joo. Ei paha.”

Toinen lusikallinen: “Onko tässä joku juttu, jonka makunystyräni eivät vielä ymmärrä?”

Kolmas: "MIKSI SE JÄÄ KIINNI KITALAKEEN?!

 

En tiedä, miten se tekee sen. Onko se tehty jostain puoliliimasta? Maku on yhdistelmä kirpeää pettymyksen jälkimakua ja kylmää epätoivoa. Hieman kuin yrittäisi syödä raakaa sementtiä, joka joku on vahingossa maustanut vaniljalla. Ja silti… kaikki dieettioppaat, PT:t ja Instagramin täydelliset ihmiset sanovat: “Syö rahkaa! Se pitää nälän loitolla ja vatsan tyytyväisenä!”

On toki olemassa kikkoja.

• Mehukeitto! Nyt se on makeaa tapettia.
• Marjat! Nyt on kylmää ja hapanta samaan aikaan, eli kuten oma asenteeni maanantaiaamuisin.
• Sokeriton makeutusaine! Nyt maistuu kuin kemikaalivaraston lattialta.
• Rahkaa pähkinöillä! Siinä vaiheessa syöt käytännössä liisteriä, jossa on sattumia. Ole hyvä.

Silti jatkan sinnikkäästi. Miksi? Koska haluan uskoa, että ehkä, ehkä seuraava purkki maistuu joltakin muulta kuin valkoiselta tyhjyydeltä.

Miten te muut saatte rahkan maistumaan edes etäisesti elintarvikkeelta?

Jaa omat rahkakikkasi! 

"En mä jaksa" ja muita ensimmäisen viikon klassikkorepliikkejä

Tänään on keskiviikko, mikä tarkoittaa, että dieettiviikko numero yksi on virallisesti puolivälissä. Hurraa! Ja pieni haukotus päälle, koska kyllä – pieni influenssanpoikanen hiipii kulisseissa kuin varjo varpaita nuuhkimassa.

Viikko on kulunut lähinnä uuden ruokarytmin opettelussa. Ja siis kuulkaa – syötävää riittää. Jossain vaiheessa pysähdyin lounaan äärellä ja mietin vakavissani: "Kuka nämä kaikki ruoat oikein syö?" Ai niin, minä. Mutta vanhasta tottumuksesta tekee mieli puolustella: "En mä jaksa!" Ei siksi, että olisin nälkäinen, vaan koska lautasta ei näe yli ja silmät huutaa armoa jo ennen haarukan ensimmäistä nostoa.

Totuus on, että ennen söin kuin salaa – vähän sieltä, vähän täältä, pikku purtavaa sinne ja tänne. Ja sitten ihmettelin, miksi väsymys roikkuu nilkoissa ja farkku ei nouse reisien yli. Nyt kun syö oikeaa ruokaa, oikeaan aikaan, oikean määrän – tuntuu, kuin olisin osallistumassa johonkin kehonrakennusleirille. Mutta ehkä tämä on juuri se matka, jolle piti lähteä. Ei laihduttamaan, vaan oppimaan syömään kuin ihmisolento eikä kuin stressaantunut varpunen kioskijonossa.

Sitten tämä influenssa. Lapsi rojahti sänkyyn kuin dramaattinen oopperatähti. Kuumemittari kiljui, nenä vuoti ja yskä kuulosti siltä, että dinosaurukset tekevät comebackin olohuoneessa. Ja nyt täällä äiti istuu, viltti harteilla, kuunnellen omaa kurkkuaan tarkemmin kuin koskaan ennen. "Tuleeko se? Onko se täällä? Onko tämä väsymys nyt dieetin vai viruksen ansiota?" – kysymyksiä, joihin edes Google ei anna tyydyttävää vastausta.

Mutta hei! Täällä ollaan, puolessa välissä viikkoa, hengissä (toistaiseksi), täynnä ruokaa (kirjaimellisesti), ja jollain oudolla tavalla innostunut. Jos tästä selvitään – ruokarytmeistä, flunssasta ja "en mä jaksa" -hetkistä – niin selvitään kyllä mistä vaan.

Laihduttajan mielentilat noin minuutissa

Puhutaanpa hetki siitä psyykkisestä puolenelikosta, joka meissä jokaisessa asuu, kun laihdutus alkaa.

Motivaatio-Mirva

Ensimmäisenä päivänä peili näyttää mahdollisuuksia. Uusi elämä, uusi minä, ehkä jopa uusi takapuoli! Motivaatio-Mirva herää eloon ja suunnittelee viiden vuoden kuntokuurin ja mehupaaston samana päivänä. Hänellä on värikoodatut salitreenit, 17 erilaista terveellistä reseptiä ja Pinterest-taulu nimeltä “Fit AF”. Mirva on hirmu tehokas... siihen asti kunnes tulee torstai. Tai sadepäivä. Tai PMS.

Itsepäinen-Iines

Kun joku sanoo “etkö sä ollut laihdutuskuurilla?”, Iines herää. Hänellä on todella painavat perustelut sille, miksi suklaapatukka just nyt on itse asiassa henkinen sijoitus. “Tää nyt on vaan yksi poikkeus”, “kroppa tarvii energiaa” tai henkilökohtainen suosikkini: “Jos syön tän nopeasti, kalorit ei ehdi rekisteröityä.” 

Uhrautuja-Ulla

Ulla on se, joka syö ylijäämät lasten lautasilta, ettei ruokaa mene hukkaan. Hän uhrautuu, uhraa, uhr... hetkinen, söinkö just viisi kananugettia ja neljä lusikallista makaronilaatikkoa ennen kuin söin oman kevytkeittoni? Jep. Laihduttajan sudenkuoppa numero 487: taistelujäännökset.

Realistinen-Ritva

Ritva on se ääni päässäsi, joka muistuttaa: “Hei, tää on prosessi. Ei kilot tulleet viikossa, ei ne lähde viikossa.” Ritva hengittää syvään, kirjoittaa fiilikset ylös, ja muistuttaa, että mokat kuuluu matkaan. Hän osaa olla armollinen – mikä on ehkä se tärkein taito tässä koko henkisessä taistelulajissa, jota myös “laihduttamiseksi” kutsutaan.

Laihdutus on 80 % päätä ja 20 % sitä, että löydät kaapista jotain muuta kuin keksejä

Tätä matkaa ei voi kulkea pelkällä kalorienlaskennalla tai vaakalukemilla. Pitää olla huumoria, itsensä tuntemista ja hyvät eväät – ihan konkreettisesti ja henkisesti. Välillä kompastutaan, välillä onnistutaan, mutta tärkeintä on, että kuljetaan eteenpäin. Vaikka se välillä tarkoittaa, että syödään pala suklaata ja sitten jatketaan.

Koska hei – pysyvä muutos tehdään siellä, missä jäätelöpaketti huutaa pakkasessa ja sä osaat sanoa: “Nyt ei. Tai ainakaan koko purkkia.”

Sokerihimo – tuo tahmea pikkupiru olkapäälläni

Tiedätkö sen hetken, kun olet juuri syönyt lounaan, ehkä jopa vähän liiankin reilulla kädellä, ja silti jostain vatsalaukun kätköistä kuuluu kuiskaus: “Mitä jos vähän jotain makeaa?” Se ääni ei huuda, se kuiskii viekkaasti. Se on kuin keittiön kaapissa asuva pieni sokeritonttu, joka rapistelee paperikääreitä ja heiluttelee vaahtokarkkisauvaa.

Minulla on sokerihimo. Tai oikeastaan, sokerihimo on minulla – kuin itsepintainen, glitterillä kuorrutettu kotieläin, joka ei koskaan lähde, vaikka kuinka yrittäisi antaa sen nukkua yön yli.

Ja voin kertoa, että olen yrittänyt. Olen puhutellut sitä järjellä: "Kuule, olemme nyt aikuisia. Emme tarvitse neljää keksiä kahvin kanssa." Olen uhkaillut: "Jos vielä kerran kiipeät ajatuksiini kaupan karkkihyllyllä, meillä on ongelma." Olen yrittänyt kylmähoitoa: "Ei sokeria viikkoon!" – mikä päättyi siihen, että kolmantena päivänä nuuhkin rusinapaketin pohjaa kuin hienosteleva viinintuntija.

Sokerihimo ei ole mikään hellyttävä pikku pahe. Se osaa olla ovela, kärsivällinen ja tarvittaessa todella aggressiivinen. Se ei väisty salaatilla tai “raikkaalla hedelmällä” – ei, se naureskelee mandariinille ja puhuu kinuskipiiraasta.

Onko tämä koukku? Ehdottomasti. Olen kuin suklaapatukan kärsimätön kalastaja – heitän koukun veteen (eli työpäivän loppuun), ja toivon, että päivän rankkuus oikeuttaisi makeaan palkintoon. Koska eihän mikään lohduta niin kuin sokeri! (Paitsi ehkä kissojen videot, mutta nekin menevät paremmin alas suklaalevyn kanssa.)

Mutta tiedätkö mitä? Viime aikoina olen alkanut puhua tälle sisäiselle sokerihimoni karikatyyrihahmolle. Olen nimennyt sen Reetaksi. Kun Reeta alkaa kuiskia, minä vastaan ääneen: “Reeta, nyt hiljaa. Meillä on porkkanoita jääkaapissa ja Fitfarm sanoi, että makeanhimo menee ohi.”

Tämä ei ole onnistumistarina, jossa käänsin elämäni ympäri ja kirjoitan tätä salaattikulho sylissäni. Ei. Minulla on sokerihimo edelleen, mutta nykyään se ei enää johda automaattisesti irtokarkkipussiin. Joskus se johtaa taatelipalloon. Joskus johonkin vielä syntisempään. Ja joskus – tadaa – se menee oikeasti ohi.

Tai ainakin seuraavaan iltapäivään asti.

Salille? Tässä kehossa?

Kuvittelen usein, miten marssin salille reippaasti, kuulokkeet korvilla, treenivaatteet päällä (sellaiset, joissa ei tarvitse koko ajan nykiä vyötärönauhaa takaisin navan yläpuolelle) ja aloitan uuden elämäni. Mutta heti sen mielikuvan perässä tulee ajatus: "Mutta entä jos ne kattoo? Entä jos ne nauraa?"

Siis ketkä ne? No ne salityypit. Ne, joilla on shakerit ja hartiat kuin jääkaapit.

Ne, jotka tekee maastavetoja ja juttelee samalla kuin olisivat puistokävelyllä. Ne, jotka tietää missä on mikäkin laite ja mikä on kulmasoutu. Minä luulin että se on joku meriaktiviteetti. 

Ajattelen, että jos menen sinne, niin koko sali hiljenee kuin elokuvassa. Joku pudottaa käsipainon. Joku toinen kuiskaa: "Onko se eksynyt?"

Sitten mietin: miksi tää pelottaa niin paljon?

Koska ylipaino.

Koska ulkopuolisuuden tunne.

Koska pelko, että kaikki muut tietää mitä tekevät, ja minä näytän siltä kuin olisin tullut kysymään, missä täällä on kahvitarjoilu.

Ja vaikka järki sanoo, että ei siellä ketään kiinnosta – niin tunne sanoo, että ne katsoo. Edes vähän. 

Mutta tiedätkö mitä muuta?

Tunne sanoo myös, että haluan muuttua. En ehkä kevyemmäksi, vaan rohkeammaksi. Sellaiseksi, joka menee sinne salille vaikka sydän hakkaa ja hiki tulee jo ennen alkulämmittelyä – ihan vaan, koska haluaa antaa itselleen mahdollisuuden.

Eikä se tarkoita, että olisin vähempiarvoinen nyt. Se vaan tarkoittaa, että mun sisäinen tyyppi haluaisi joskus olla se, joka uskaltaa tulla paikalle, vaikkei vielä osaa mitään.

Loppuyhteenveto?

En ole vielä mennyt salille. Mutta mä ajattelen sitä.

Ja joskus ajatteleminen on eka askel.

Seuraava saattaa olla se, että pakkaan salikassin. Tai googlaan, missä on lähin sali, jossa on mahdollisimman paljon piilopaikkoja ja mahdollisimman vähän peilejä.

Tai sitten vaan menen.

Minä, Superdieetti ja jääkaapin hiljainen itku

 Maailma on täynnä diettejä. On ketoa, pätkistä, kasvispainotteista, kaalisoppaa (äiti teki tätä joskus – koko talo haisi, mutta paino kyllä laski... ehkä hajun voimasta). Ja sitten on tämä: Fitfarmin Superdieetti.

Tartuin tähän 12 viikon haasteeseen, koska hei – jos kerran voi valita, syönkö suklaata salaa keittiön nurkassa vai opettelenko syömään niin kuin aikuiset ihmiset syövät, niin ajattelin kokeilla jälkimmäistä. Vaikka täytyy sanoa, että suklaa salaa keittiössä on aika hykerryttävä kokemus. Mutta niin on myös se tunne, kun housut ei enää kiristä vyötäröltä, vaan ehkä jopa... hieman lörpöttävät?? Dare to dream.

Tässä ei ole sponsoreita eikä yhteistyödiilejä. Tämä on itse maksettu, hikeä, kyyneliä ja toivottavasti myös menestystä tuova matka. Mikään ei motivoi kuten se, että on laittanut rahaa likoon ja miettii joka viikko, saisiko sillä hinnalla 12 viikkoa take away -sushia sen sijaan että paistaa broileria ja punnitsee paprikoita.

Aloitan maanantaina. Tämä tarkoittaa sitä, että viikonlopun aikana syön ehkä vähän liian hyvin. Ikään kuin hyvästelen
leipäkorin ja perunagratiinin kuin vanhat ystävät, jotka muuttavat Australiaan: "Pidetään yhteyttä! En unohda teitä koskaan!" (Spoiler: unohtuu. Varsinkin kun huomaa, että aivot toimivatkin paremmin ilman jatkuvaa vehnähuumaa.)

Mitä odotan Superdieetiltä?

– Vähemmän turvotusta, enemmän energiaa.
– Jonkinlaista kontrollin tunnetta, ettei jääkaapilla käyminen ole enää tunteidenhallintakeino.
– Ja ehkä... ehkä vähän pienempi pylly, joka ei jää jumiin sohvanreunaan, kun yrittää kääntyä elegantisti. Eleganssi on suht kaukainen haave, mutta hei, jokaiseen projektiin kuuluu unelmia.

Mitä pelkään?

– Että kyllästyn kanaan.
– Että unohdan punnita jotain ja joudun arpomaan, onko annokseni nyt 43 vai 87 kaloria liian iso.
– Että joudun kohtaamaan tunteeni... selvin päin, ilman keksipakettia. (Tämä ehkä se isoin testi.)

Mutta olen silti innoissani. Tämä ei ole rangaistus. Tämä on lahja minulle itselleni. Ei sen takia, että "pitää laihtua", vaan siksi, että haluan voida paremmin. Jaksaa enemmän. Tuntea oloni kotoisammaksi omassa kropassa, joka on tähän asti ollut vähän kuin vuokrakämppä – toimiva, mutta ei ihan oma.

Tulevat dieettikommentit, joita pelkään kuulevani

"Eikö olisi helpompaa vaan olla oma itsensä?"

– Kyllä, mutta juuri nyt mun "oma itseni" haluaa sipsipussin ja päiväunet. Haluan oppia olemaan versio, joka valitsee paprikan ja iltalenkin (ainakin joskus).

"Voi vitsi mäkin haluaisin aloittaa, mutta ei mulla ole itsekuria."

– En minäkään tiedä, onko. Mutta tässä sitä nyt testataan, eikä testissä ole kymmensivuinen monivalinta vaan kasa raejuustoa ja treeniohjelma.

"No ei sun tartteis laihduttaa, oot ihan hyvä noin!"

– Kiitos, mutta tämä ei olekaan pelkästään ulkonäköasia. Tämä on energia-, jaksaminen- ja älä-itke-kaupassa-nälissäsi -asia.

"Siis MÄ en koskaan pystyisi punnitsemaan ruokaa, elämä on liian lyhyt!"

– Niinpä. Mutta myös housujen vetoketju on liian lyhyt nykyään, joten tässä sitä ollaan. Punnitaan hetki, katsotaan sitten.

Hiilarit: ystävä vai vihollinen?

Hiilihydraatit – nuo verensokeria nostattavat, insuliinia villitsevät ja nälkäkiukkuja aiheuttavat pienet petolliset pirulaiset. Vähähiilihydraattista ruokavaliota noudattavalle hiilarit ovat kuin kummitukset: ne voivat ilmestyä mistä tahansa ja tehdä elämästä painajaisen. Mutta kuinka paljon niissä on oikeasti pelättävää?

Jos olet siirtynyt VHH-ruokavalioon, olet todennäköisesti huomannut, että kaikki hiilihydraatit eivät ole samanarvoisia. On hyviä, pahoja ja suorastaan kavalia hiilareita.

Hyvät hiilarit ovat niitä, jotka eivät sabotoi verensokeria ja pitävät olon tasaisena. Näitä löytyy vihanneksista, pähkinöistä ja marjoista.

Pahat hiilarit sen sijaan ovat valkoista sokeria, höttövehnää, karkkeja ja limuja – niitä, jotka ensin nostavat verensokerin pilviin ja sitten paiskaavat alas nälkäkuopan pohjalle.

Ja sitten ovat ne salakavalat hiilarit. Ne esiintyvät viattomina, mutta ovat todellisuudessa naamioituneita sokereita. Esimerkiksi "terveellinen" mysli voi sisältää enemmän sokeria kuin karkkipussi.

Hiilarit ja painonhallinta – mitä jokaisen laihduttajan tulisi tietää?

Kun haluaa pudottaa painoa, suurin kompastuskivi on usein hallitsematon nälkä ja jatkuvat mieliteot. Hiilihydraatit – erityisesti nopeasti imeytyvät sokerit ja tärkkelykset – voivat tehdä tästä kamppailusta entistä vaikeampaa.

Nopeat hiilihydraatit nostavat verensokerin hetkessä ylös, mutta yhtä nopeasti ne myös romahduttavat sen. Tämä johtaa nälkäpiikkeihin, jotka taas johtavat herkästi epäterveellisiin valintoihin. Samaan aikaan insuliinitaso pysyy korkealla, mikä hidastaa rasvanpolttoa.

Kun hiilihydraattien määrää rajoitetaan, verensokeri pysyy tasaisempana ja nälkä pysyy hallinnassa. Keho alkaa käyttää rasvavarastoja tehokkaammin, mikä auttaa painonpudotuksessa. Tämä on yksi syy siihen, miksi VHH-dieetti voi tuntua monelle helpommalta kuin perinteinen kalorivajeeseen perustuva laihdutus.

Hiilarittoman elämän ensiaskeleet

Kun lähtee VHH-polulle, alku voi olla kuin toimintaleffa: hurja, täynnä yllätyksiä ja hiukan draamaa. Kroppa ihmettelee, missä ovat kaikki ne sokeripiikit, joihin se on tottunut, ja saattaa hetken murjottaa. Puhutaan niin sanotusta keto-flusta, joka voi aiheuttaa väsymystä ja päänsärkyä, kun keho vaihtaa polttoaineen hiilareista rasvaan.

Mutta sitten tapahtuu jotain maagista. Energiatasot tasaantuvat, nälkäkiukut katoavat ja aivosumu hälvenee. Olo on kuin olisi saanut salaisen supervoiman – ja tavallaan oletkin. Kun keho oppii polttamaan rasvaa hiilareiden sijaan, se toimii vakaammin ja tehokkaammin.

Mitkä hiilarit kannattaa pitää lautasella?

Kaikkia hiilihydraatteja ei tarvitse poistaa ruokavaliosta, mutta niiden laatu ja määrä ratkaisevat.

Vihreät kasvikset, kuten parsakaali, pinaatti ja kesäkurpitsa, pitävät olon kylläisenä ilman turhia verensokeripiikkejä.

Pähkinät ja siemenet tarjoavat hyviä rasvoja ja proteiinia, jotka auttavat jaksamaan pidempään ilman jatkuvaa napostelua.

Marjat ovat hyvä vaihtoehto makeanhimoon, sillä ne sisältävät vain vähän sokeria mutta runsaasti kuitua ja antioksidantteja.

Proteiinipitoinen ruoka, kuten kananmunat, kala ja liha, pitää olon kylläisenä ja auttaa säilyttämään lihasmassaa painonpudotuksen aikana.

Hyvät rasvat, kuten avokado, oliiviöljy ja voi, tukevat kehon aineenvaihduntaa ja auttavat hallitsemaan nälkää.

Miten välttää kompastuskivet?

Painonpudotuksessa tärkeintä ei ole pelkästään hiilihydraattien vähentäminen, vaan myös tasapaino ja pitkäjänteisyys. Joskus vastaan voi tulla haasteita, kuten sosiaaliset tilanteet, makeanhimo tai pelko siitä, että paino junnaa paikallaan.

Paras tapa pitää painonpudotus käynnissä on keskittyä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Riittävä proteiinin ja rasvan saanti, hyvä uni ja maltillinen liikkuminen tukevat rasvanpolttoa ja auttavat saavuttamaan tavoitteet ilman jatkuvaa taistelua nälkää vastaan.

Painonpudotus ilman nälkätaistelua – onko se mahdollista?

Moni huomaa VHH-ruokavaliolla laihtuvansa ilman, että joutuu laskemaan kaloreita pakonomaisesti. Tämä johtuu siitä, että hiilihydraattien vähentäminen vähentää automaattisesti turhaa napostelua ja hallitsemattomia ruokahimoja. Kun nälkä pysyy luonnostaan kurissa, syöminen muuttuu helpommaksi ja hallitummaksi.

Vaikka vähähiilihydraattinen ruokavalio ei ole ainoa tapa pudottaa painoa, se voi tehdä laihduttamisesta huomattavasti helpompaa ja mukavampaa. Ei enää iltapäivän väsymysromahduksia, nälkäkiukkuja tai jatkuvaa kamppailua itsensä kanssa.

Ympäristön paineet ja muut dieetin ilopillerit

Tiedätkö sen tunteen, kun istut kahvipöydässä ja yrität ihan vain olla? Et tee numeroa. Et paukuttele ruokavalio-ohjeita pöytään tai julista sokerittomuuden ilosanomaa. Otat ehkä banaanin. Tai vähän raejuustoa. Ehkä kurkun. Vähän.

Ja silloin se tapahtuu.

"Eikö sulle maistu? Onko sulla joku dieetti?!"

Se lause, jonka jälkeen kaikki hiljenee kuin jännärissä juuri ennen paljastusta. Silmät porautuvat sinuun. Joku nappaa toisen palan kermakakkua ihan silkasta kapinasta.

Ja sinä mietit: Tän piti olla vaan banaani.

Ympäristön paineet laihdutuksessa on kuin yrittäisit ajaa polkupyörällä ylämäkeen – samalla kun ystävät heittelevät sinua pullapitkoilla. Ihmiset tarkoittavat hyvää, mutta ei se auta, jos hyvä tarkoittaa lähinnä lisää rusinoita ja vähän voita kaikkeen.

"Syö nyt hyvä ihminen, elämä on lyhyt!"

On, kyllä. Ja haluaisin viettää sen elämän ilman että housut huutaa apua jokaisella istumakerralla.

"Mutta sä näytät niin hyvältä just noin!"

Kiitos! Niin näytän. Mutta selkä ei ole samaa mieltä, eikä verenpainekaan hurraa, kun portaat pitää kiivetä hengittäen kuin Darth Vader.

"Etkö sä nyt jouluna/naistenpäivänä/maanantaina voi vähän herkutella?"

Kyllä voin. Ja teenkin. Mutta jos joka toinen päivä on poikkeus, ei tässä ole enää mitään mitä rikkoa.

Laihduttaminen ei ole ongelma – ympäristö on.

Tai ainakin se osuus ympäristöstä, joka on vakuuttunut siitä, että pelkkä puhe kasviksista aiheuttaa rautavajeen ja psykologisen vaurion.

Mutta hei – me ei olla täällä voittamassa muiden hyväksyntää, vaan omaa hyvinvointia. Vaikka se vaatisi sen kuuluisan eväspurkin töihin ja kieltävän katseen munkkikorille.

Jos sinäkin kamppailet ympäristön paineiden kanssa, muista tämä:

Et ole hullu. Et ole tylsä. Et ole epäsosiaalinen.

Sinä olet määrätietoinen, fiksu ja ehkä vähän nälkäinen.

Ja se on täysin ok.