Perjantai. Viikon virallinen olen-ansainnut-tämän-päivä. Se hetki, kun kahvikuppi maistuu taivaalliselta, ja viikko alkaa vihdoin hiljalleen kömpiä kohti viikonloppua. Dieetti oli vielä hengissä – ehkä hieman horjuen, mutta kuitenkin elossa. Olin kieltäytynyt kekseistä, ohittanut pizzapäivän, ja jopa syönyt lounaaksi jotain, jossa oli papuja.
Mutta sitten – taukohuone.
Kävelin sisään, ja heti oven avattuani haistoin sen. Sokerimunkin tuoksu. Se ei ollut hento, ujosti hiipivä tuoksu. Ei. Se oli kuin tuulahdus vanhasta leipomosta yhdistettynä syntiin ja nostalgiaan. Pöydällä koreili laatikollinen munkkeja, juuri haettuja – vielä vähän lämpimiä, sokerin kimmeltäessä niissä kuin perjantain lupaus.
Yritin katsoa toiseen suuntaan. Oikeasti yritin. Mutta silloin kollega hymyili ja sanoi kohtalokkaat sanat:
.jpg)
"Ota nyt yksi, hei. On perjantai."
Se oli siinä. Munkki kädessä, sokeri poskella ja hiljainen ääni päässä kuiskimassa: “Et sä tätä kadu.”
Ja no... kyllä ja ei. Olihan se taivaallinen. Mutta heti, kun viimeinen murunen oli kadonnut, iski morkkis. Lenkkarit jalkaan. Podcast korville. Portaat alas. Mars.
8 kilometrin lenkki. Ei mikään kevyt hölkkä, vaan sellainen tämän-munkin-on-lähdettävä-kehostani-nyt-vauhti. Vastatuuli puhalsi, mutta mielessäni juoksin sokerikiteiden edellä. Jokainen askel oli pieni katumus, joka haihtui hien mukana.
Illalla tarkistin: yksi sokerimunkki = n. 400 kaloria. 8 km lenkki = n. 400 kaloria.
Eli käytännössä: munkki nollattu. Perjantai pelastettu.
Ja loppupäätelmä? Elämä on tasapainoa. Joskus se sisältää selleriä ja spirulinaa. Toisinaan taas sokerimunkin taukohuoneessa. Kunhan muistaa myös sen lenkin – ja ehkä vähän itseironiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti