Sokerihimo – tuo tahmea pikkupiru olkapäälläni

Tiedätkö sen hetken, kun olet juuri syönyt lounaan, ehkä jopa vähän liiankin reilulla kädellä, ja silti jostain vatsalaukun kätköistä kuuluu kuiskaus: “Mitä jos vähän jotain makeaa?” Se ääni ei huuda, se kuiskii viekkaasti. Se on kuin keittiön kaapissa asuva pieni sokeritonttu, joka rapistelee paperikääreitä ja heiluttelee vaahtokarkkisauvaa.

Minulla on sokerihimo. Tai oikeastaan, sokerihimo on minulla – kuin itsepintainen, glitterillä kuorrutettu kotieläin, joka ei koskaan lähde, vaikka kuinka yrittäisi antaa sen nukkua yön yli.

Ja voin kertoa, että olen yrittänyt. Olen puhutellut sitä järjellä: "Kuule, olemme nyt aikuisia. Emme tarvitse neljää keksiä kahvin kanssa." Olen uhkaillut: "Jos vielä kerran kiipeät ajatuksiini kaupan karkkihyllyllä, meillä on ongelma." Olen yrittänyt kylmähoitoa: "Ei sokeria viikkoon!" – mikä päättyi siihen, että kolmantena päivänä nuuhkin rusinapaketin pohjaa kuin hienosteleva viinintuntija.

Sokerihimo ei ole mikään hellyttävä pikku pahe. Se osaa olla ovela, kärsivällinen ja tarvittaessa todella aggressiivinen. Se ei väisty salaatilla tai “raikkaalla hedelmällä” – ei, se naureskelee mandariinille ja puhuu kinuskipiiraasta.

Onko tämä koukku? Ehdottomasti. Olen kuin suklaapatukan kärsimätön kalastaja – heitän koukun veteen (eli työpäivän loppuun), ja toivon, että päivän rankkuus oikeuttaisi makeaan palkintoon. Koska eihän mikään lohduta niin kuin sokeri! (Paitsi ehkä kissojen videot, mutta nekin menevät paremmin alas suklaalevyn kanssa.)

Mutta tiedätkö mitä? Viime aikoina olen alkanut puhua tälle sisäiselle sokerihimoni karikatyyrihahmolle. Olen nimennyt sen Reetaksi. Kun Reeta alkaa kuiskia, minä vastaan ääneen: “Reeta, nyt hiljaa. Meillä on porkkanoita jääkaapissa ja Fitfarm sanoi, että makeanhimo menee ohi.”

Tämä ei ole onnistumistarina, jossa käänsin elämäni ympäri ja kirjoitan tätä salaattikulho sylissäni. Ei. Minulla on sokerihimo edelleen, mutta nykyään se ei enää johda automaattisesti irtokarkkipussiin. Joskus se johtaa taatelipalloon. Joskus johonkin vielä syntisempään. Ja joskus – tadaa – se menee oikeasti ohi.

Tai ainakin seuraavaan iltapäivään asti.