No niin, täällä taas! Lyhyt radiohiljaisuus on ohi, ja voin ilokseni kertoa, että olen ollut kaikkea muuta kuin sohvaperuna.
Elämä on ollut yllättävän aktiivista! Olen kävellyt keskimäärin 4 kilometriä päivässä, ihan joka päivä. Jep, seitsemänä päivänä viikossa. On tullut tallattua asfalttia, hiekkaa ja välillä ihan vaan hermoja, mutta askel on pysynyt yllättävän kevyenä. Tai no, ainakin kevyempänä kuin ennen. Tässä vaiheessa alkaa jo huomata, että kroppa kiittää – ja mielikin. Kävely on ollut vähän kuin oma miniterapia: keuhkot täyttyy hapella, pää tyhjenee arjen metelistä ja välillä lenkin aikana tulee keksittyä vaikka resepti, blogipostaus ja ratkaisu maailmanrauhaan.
Mutta rehellisyyden nimissä – ruokapuolella on vähän ollut hakusessa. Tuntuu, että en saa syötyä tarpeeksi. Jep, luit oikein: tämä nainen täällä yrittää laihduttaa ja samalla kamppailee sen kanssa, että ei tule syötyä tarpeeksi. Ironista, eikö? Aivot yrittävät vielä ymmärtää, että terveellinen laihdutus ei tarkoita sitä, että kuljetaan nälkäisenä. Pahimmillaan liian vähäinen energiansaanti tekee musta sellaisen iltavampyyrin, joka himoitsee kaikkea.
Tässä siis tämän hetken haaste: oppia syömään riittävästi – fiksusti ja tasaisesti. Ja ennen kaikkea niin, ettei ilta mene ruokakaapin ja omantunnon välillä sukkuloinniksi. Tässä lajissa ei nimittäin jaeta mitaleja itsekurista vaan jaksamisesta ja tasapainosta.
Mutta tiedättekö mitä? Tää matka on silti aika hieno. On epävarmuutta, oivalluksia, naurua, nälkää, onnistumisia ja pieniä epätoivon hetkiä. Välillä tuntuu, että pitäisi olla ravitsemusterapeutti, personal trainer ja zen-mestari yhdessä paketissa. Mutta ei se mitään – tässä paketissa on nyt ainakin ripaus sinnikkyyttä, iso annos huumoria ja hyvä ripaus päättäväisyyttä. Ja niillä mennään pitkälle.
Päivän loppukaneetti: Joskus laihdutus on kuin villasukat kesällä – ei aina tunnu luonnolliselta, mutta lopulta siinä on jotain lohdullista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti