Tänään on keskiviikko, mikä tarkoittaa, että dieettiviikko numero yksi on virallisesti puolivälissä. Hurraa! Ja pieni haukotus päälle, koska kyllä – pieni influenssanpoikanen hiipii kulisseissa kuin varjo varpaita nuuhkimassa.
Viikko on kulunut lähinnä uuden ruokarytmin opettelussa. Ja siis kuulkaa – syötävää riittää. Jossain vaiheessa pysähdyin lounaan äärellä ja mietin vakavissani: "Kuka nämä kaikki ruoat oikein syö?" Ai niin, minä. Mutta vanhasta tottumuksesta tekee mieli puolustella: "En mä jaksa!" Ei siksi, että olisin nälkäinen, vaan koska lautasta ei näe yli ja silmät huutaa armoa jo ennen haarukan ensimmäistä nostoa.
.jpg)
Totuus on, että ennen söin kuin salaa – vähän sieltä, vähän täältä, pikku purtavaa sinne ja tänne. Ja sitten ihmettelin, miksi väsymys roikkuu nilkoissa ja farkku ei nouse reisien yli. Nyt kun syö oikeaa ruokaa, oikeaan aikaan, oikean määrän – tuntuu, kuin olisin osallistumassa johonkin kehonrakennusleirille. Mutta ehkä tämä on juuri se matka, jolle piti lähteä. Ei laihduttamaan, vaan oppimaan syömään kuin ihmisolento eikä kuin stressaantunut varpunen kioskijonossa.
Sitten tämä influenssa. Lapsi rojahti sänkyyn kuin dramaattinen oopperatähti. Kuumemittari kiljui, nenä vuoti ja yskä kuulosti siltä, että dinosaurukset tekevät comebackin olohuoneessa. Ja nyt täällä äiti istuu, viltti harteilla, kuunnellen omaa kurkkuaan tarkemmin kuin koskaan ennen. "Tuleeko se? Onko se täällä? Onko tämä väsymys nyt dieetin vai viruksen ansiota?" – kysymyksiä, joihin edes Google ei anna tyydyttävää vastausta.
Mutta hei! Täällä ollaan, puolessa välissä viikkoa, hengissä (toistaiseksi), täynnä ruokaa (kirjaimellisesti), ja jollain oudolla tavalla innostunut. Jos tästä selvitään – ruokarytmeistä, flunssasta ja "en mä jaksa" -hetkistä – niin selvitään kyllä mistä vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti