Neljä viikkoa, nolla pullaa – ja silti hengissä!

No niin. Neljä viikkoa Superdieettiä takana.

Suurimmat oivallukset tähän mennessä:

1. Nälkä ja mieliteko eivät ole sama asia. Jos seisot jääkaapin edessä kolme kertaa tunnissa etsimässä jotain, se ei ole nälkä. Se on tunne, joka haluaa voileivän.

2. Tsemppiryhmä on tärkeä. Varsinkin kun siellä joku sanoo ääneen, että on uneksinut uuniperunasta ja toisella on ollut kriisi banaanin koosta.

3. Hyvinvointi ei ole ulkonäköjuttu. Se on sitä, että ei enää hengästy kun laittaa sukkia jalkaan.
   

Missä näkyy?

• Housut eivät enää vaadi joogaliikkeitä noustakseen vyötärölle.

• Jaksan arjen hässäkät, eikä pelkkä ajatus ruoanlaitosta enää uuvuta.

• Saan iltapäivisin vielä jotain järkevää aikaan sen sijaan, että istuisin sohvalla ja keskustelisin itseni kanssa siitä, onko “pari keksin murua” oikeasti syömistä.

• Mieli on kirkastunut. Tai ainakin vähemmän sokerihuurteinen.

Mikä yllätti?

En ole jäänyt kaipaamaan "kaikkea". En edes niitä iltapäiväkahvin kanssa nautittuja "vain yksi pikkuleipä" -hetkiä, joista tuli helposti kolme. Tai seitsemän.

Sen sijaan kaipasin rytmiä, jota tämä toi. Kun tietää mitä syö ja milloin, jää vähemmän aikaa stressata kaikkea muuta. Ja enemmän aikaa tuijottaa jääkaappia ja kuvitella sinne pullapitko.

Entä nyt?

Jatkan. Ihan oikeasti. Sillä vaikka tämä ei ole ollut helppoa, se on ollut kannattavaa. Elämä ei ole muuttunut täydelliseksi, mutta minä olen muuttunut. Ainakin hieman vähemmän pullapitoiseksi versioksi itsestäni.

Neljä viikkoa takana. Ja tiedättekö mitä? Mä taidan olla vasta alussa.