Kuvittelen usein, miten marssin salille reippaasti, kuulokkeet korvilla, treenivaatteet päällä (sellaiset, joissa ei tarvitse koko ajan nykiä vyötärönauhaa takaisin navan yläpuolelle) ja aloitan uuden elämäni. Mutta heti sen mielikuvan perässä tulee ajatus: "Mutta entä jos ne kattoo? Entä jos ne nauraa?"
Siis ketkä ne? No ne salityypit. Ne, joilla on shakerit ja hartiat kuin jääkaapit..jpg)
Ne, jotka tekee maastavetoja ja juttelee samalla kuin olisivat puistokävelyllä. Ne, jotka tietää missä on mikäkin laite ja mikä on kulmasoutu. Minä luulin että se on joku meriaktiviteetti.
.jpg)
Ajattelen, että jos menen sinne, niin koko sali hiljenee kuin elokuvassa. Joku pudottaa käsipainon. Joku toinen kuiskaa: "Onko se eksynyt?"
Sitten mietin: miksi tää pelottaa niin paljon?
Koska ylipaino.
Koska ulkopuolisuuden tunne.
Koska pelko, että kaikki muut tietää mitä tekevät, ja minä näytän siltä kuin olisin tullut kysymään, missä täällä on kahvitarjoilu.
Ja vaikka järki sanoo, että ei siellä ketään kiinnosta – niin tunne sanoo, että ne katsoo. Edes vähän.
Mutta tiedätkö mitä muuta?
Tunne sanoo myös, että haluan muuttua. En ehkä kevyemmäksi, vaan rohkeammaksi. Sellaiseksi, joka menee sinne salille vaikka sydän hakkaa ja hiki tulee jo ennen alkulämmittelyä – ihan vaan, koska haluaa antaa itselleen mahdollisuuden.
Eikä se tarkoita, että olisin vähempiarvoinen nyt. Se vaan tarkoittaa, että mun sisäinen tyyppi haluaisi joskus olla se, joka uskaltaa tulla paikalle, vaikkei vielä osaa mitään.
.jpg)
Loppuyhteenveto?
En ole vielä mennyt salille. Mutta mä ajattelen sitä.
Ja joskus ajatteleminen on eka askel.
Seuraava saattaa olla se, että pakkaan salikassin. Tai googlaan, missä on lähin sali, jossa on mahdollisimman paljon piilopaikkoja ja mahdollisimman vähän peilejä.
Tai sitten vaan menen.
Hyvin kuvailtu. Huumoripitoinen, mutta samalla "ihan realistinen" kirjoitus. Salille mennään kuntoilemaan. Ne jotka ihailevat itseään peilistä käyvät salilla narsistisista syistä. Eikä kenenkään ole pakko avata kuntosalin ovea, elämässä voi viihtyä muutenkin.
VastaaPoistaTotta tuokin. Moni käy salilla monesta eri syystä, eikä aina edes liikunnan takia. Joillekin se on paikka näyttää, toisille paikka paeta. Ehkä juuri siksi koko ilmiö herättää tunteita. Elämä ei tietenkään vaadi salikorttia – liikkua ja viihtyä voi monella tavalla, eikä peiliä siihen välttämättä tarvita.
PoistaErittäin tuttu tunne, joka itsellänikin ennen oli, tosin ei ehkä siitä syystä että olisi ollut "vääränlainen keho" kuntosalille, vaan siksi vaan kun en aluksi tietenkään osannut tehdä siellä mitään.
VastaaPoistaVoin kuitenkin kertoa kokemuksesta, sekä kuntosalin asiakkaana että kuntosalin asiakaspalvelijana, että pelko siitä, että kaikki katsovat juuri sinua, on turha. Ja siis varmasti tiedät tämän itsekin jossain määrin, mutta haluan vaan kertoa ihan omista kokemuksista, että salilla treenaajat keskittyvät aivan sataprosenttisesti siihen, mitä itse tekevät siellä. Tai mahdollisesti sarjojen välissä juttelevat kaverille tai räpläävät kännykkää. Mutta siis kun kuntosalin työntekijänä kierrän välillä salia ja pitäisi saada vaikka kerrottua jollekin asiakkaalle, että hänellä pitäisi olla vähintään sukat jalassa kun paljain jaloin ei ole hygieenistä, niin joudun usein todella taistelemaan, että saan ihmisten huomion kiinnitettyä. Monella on kuulokkeet korvissa ja ollaan niin in the zone, että huomion kiinnittäminen on todella haastavaa. :D
Voi kiitos paljon, että jaoit kokemuksesi! ❤️ Tuo on kyllä ihan totta – varmasti suurin osa keskittyy ihan omaan tekemiseensä, mutta oma pää välillä huutaa muuta. On myös hauska kuulla näkökulmaa sieltä asiakaspalvelijan suunnasta! Tuo sukkajuttu ja in the zone -meininki nauratti – ja samalla muistutti just siitä, ettei siellä kukaan jaksa kiinnittää huomiota siihen, mitä joku muu tekee tai miltä näyttää. Kiitos vielä, tää kommentti toi hyvää mieltä. 😊
Poista