Minä, Superdieetti ja jääkaapin hiljainen itku

 Maailma on täynnä diettejä. On ketoa, pätkistä, kasvispainotteista, kaalisoppaa (äiti teki tätä joskus – koko talo haisi, mutta paino kyllä laski... ehkä hajun voimasta). Ja sitten on tämä: Fitfarmin Superdieetti.

Tartuin tähän 12 viikon haasteeseen, koska hei – jos kerran voi valita, syönkö suklaata salaa keittiön nurkassa vai opettelenko syömään niin kuin aikuiset ihmiset syövät, niin ajattelin kokeilla jälkimmäistä. Vaikka täytyy sanoa, että suklaa salaa keittiössä on aika hykerryttävä kokemus. Mutta niin on myös se tunne, kun housut ei enää kiristä vyötäröltä, vaan ehkä jopa... hieman lörpöttävät?? Dare to dream.

Tässä ei ole sponsoreita eikä yhteistyödiilejä. Tämä on itse maksettu, hikeä, kyyneliä ja toivottavasti myös menestystä tuova matka. Mikään ei motivoi kuten se, että on laittanut rahaa likoon ja miettii joka viikko, saisiko sillä hinnalla 12 viikkoa take away -sushia sen sijaan että paistaa broileria ja punnitsee paprikoita.

Aloitan maanantaina. Tämä tarkoittaa sitä, että viikonlopun aikana syön ehkä vähän liian hyvin. Ikään kuin hyvästelen
leipäkorin ja perunagratiinin kuin vanhat ystävät, jotka muuttavat Australiaan: "Pidetään yhteyttä! En unohda teitä koskaan!" (Spoiler: unohtuu. Varsinkin kun huomaa, että aivot toimivatkin paremmin ilman jatkuvaa vehnähuumaa.)

Mitä odotan Superdieetiltä?

– Vähemmän turvotusta, enemmän energiaa.
– Jonkinlaista kontrollin tunnetta, ettei jääkaapilla käyminen ole enää tunteidenhallintakeino.
– Ja ehkä... ehkä vähän pienempi pylly, joka ei jää jumiin sohvanreunaan, kun yrittää kääntyä elegantisti. Eleganssi on suht kaukainen haave, mutta hei, jokaiseen projektiin kuuluu unelmia.

Mitä pelkään?

– Että kyllästyn kanaan.
– Että unohdan punnita jotain ja joudun arpomaan, onko annokseni nyt 43 vai 87 kaloria liian iso.
– Että joudun kohtaamaan tunteeni... selvin päin, ilman keksipakettia. (Tämä ehkä se isoin testi.)

Mutta olen silti innoissani. Tämä ei ole rangaistus. Tämä on lahja minulle itselleni. Ei sen takia, että "pitää laihtua", vaan siksi, että haluan voida paremmin. Jaksaa enemmän. Tuntea oloni kotoisammaksi omassa kropassa, joka on tähän asti ollut vähän kuin vuokrakämppä – toimiva, mutta ei ihan oma.

Tulevat dieettikommentit, joita pelkään kuulevani

"Eikö olisi helpompaa vaan olla oma itsensä?"

– Kyllä, mutta juuri nyt mun "oma itseni" haluaa sipsipussin ja päiväunet. Haluan oppia olemaan versio, joka valitsee paprikan ja iltalenkin (ainakin joskus).

"Voi vitsi mäkin haluaisin aloittaa, mutta ei mulla ole itsekuria."

– En minäkään tiedä, onko. Mutta tässä sitä nyt testataan, eikä testissä ole kymmensivuinen monivalinta vaan kasa raejuustoa ja treeniohjelma.

"No ei sun tartteis laihduttaa, oot ihan hyvä noin!"

– Kiitos, mutta tämä ei olekaan pelkästään ulkonäköasia. Tämä on energia-, jaksaminen- ja älä-itke-kaupassa-nälissäsi -asia.

"Siis MÄ en koskaan pystyisi punnitsemaan ruokaa, elämä on liian lyhyt!"

– Niinpä. Mutta myös housujen vetoketju on liian lyhyt nykyään, joten tässä sitä ollaan. Punnitaan hetki, katsotaan sitten.