Hiki tulee jo ajatuksesta – voiko liikuntaa oppia sietämään?

Sanon tämän täysin rehellisesti: tällä hetkellä liikunta on minulle pelkkää pakkopullaa. Tai ei, pakkopulla kuulostaa liian herkulliselta – sanotaan mieluummin vaikka pakkobroilerilta ilman mausteita. Mutta koska olen päättänyt tehdä elämäntapamuutoksen, joudun hyväksymään sen tosiasian, että minun pitäisi hikoilla ihan itse.

Liikunnan aloittamisen vaikeuskerroin: 10/10

Ajatus siitä, että ihan vapaaehtoisesti nousisin sohvalta ja alkaisin heilua, tuntuu yhtä luonnolliselta kuin se, että yrittäisin syödä keittoa haarukalla. Kuntoilulehdet puhuvat aina siitä "ensimmäisestä askeleesta", mutta eivät kerro, kuinka paljon tekosyitä ehtii keksiä ennen kuin sen ottaa.

"Tänään en voi, kun on niin kylmä/kuuma/sopivan neutraali sää."

"Huomenna olisi parempi päivä, koska silloin aloittaminen tuntuu jotenkin... paremmalta?"

"Jos nyt vaan ensin googlaan parhaat kengät kävelylenkeille. Ja sitten ne pitää tietenkin tilata. Ja odottaa toimitusta. Ja testata niitä sisällä. Ehkä ensi kuussa sitten?"

Olen huomannut, että keho on mestari löytämään syitä olla liikkumatta. Sitä voisi luulla, että kroppa olisi tässä mukana – "jee, ihanaa, meistä tulee terveempiä!" – mutta ei. Se lähettää viestejä tyyliin: "Älä nyt hulluja puhu. Käydäänkö mieluummin jääkaapilla?"

Miten tästä eteenpäin?

Koska en voi enää uskotella itselleni, että pelkkä urheiluvälineiden ostaminen lasketaan liikunnaksi, minun täytyy keksiä keinoja saada tämä urakka edes jotenkin siedettäväksi. Tässä muutama idea, joita aion testata:

Lempeä aloitus – En aio hypätä suoraan burpee-helvettiin, koska siitä ei seuraa mitään hyvää. Aloitan kevyellä kävelyllä (eli liikun hitaasti, kunnes huomaan kahvilan, jossa voin levätä).

Kuunteluharhautus – Ehkä jos laitan korviini tarpeeksi koukuttavan äänikirjan, en huomaa, että kävelen? Jos kuuntelen jännittävää dekkaria, voin teeskennellä, että olen mukana takaa-ajossa, vaikka oikeasti laahustan eteenpäin kuin etana, joka pohtii elämänsä valintoja.

Liikunta, joka ei tunnu liikunnalta – Olen varma, että on olemassa tapoja liikkua ilman, että sitä huomaa. Ehkä tanssin siivotessa? Hypin narua kesken neulomisen? Kehittelen uuden urheilulajin, jossa nostellaan kissaa eri korkeuksille?

Kaverin huijaaminen mukaan – Jos joku muu kärsii kanssani, se on heti hauskempaa. Eli tarvitsen lenkkiseuraa, joka sekä motivoi että pysähtyy kanssani tasaisin väliajoin hengittelemään (ja valittamaan).

Tässä vaiheessa en voi vielä sanoa rakastavani liikuntaa, mutta ehkä sen kanssa voi solmia aselevon. Ainakin siihen asti, kunnes keksin, miten liikunnan voisi korvata jollain helpommalla. Ehkä VR-lasien avulla voisin kuvitella liikkuvani? 

Vai voiko liikuntasuorituksen ulkoistaa jollekin toiselle?