Ruokavalio – vihollinen, ystävä vai ovela huijari?

Ruokavalio. Sana, joka herättää monissa meissä samanlaisen reaktion kuin sana "verotarkastus" tai "sukulaisten kyläily ilmoittamatta". Se kuulostaa uhkaavalta, sitovalta ja ennen kaikkea siltä, että nyt pitää luopua kaikesta hauskasta. Mutta onko ruokavalion noudattaminen pelkkää kärsimystä ja nuhjuisia jäävuorisalaatin lehtiä? No ei tietenkään – ainakaan teoriassa.

Alkuhuuma ja ensikontakti

Kun päätös terveellisemmästä ruokavaliosta on tehty, ilmassa on toivoa ja intoa. Suunnitelmat ovat suuria, kauppalista on täynnä vihreää ja värikästä, ja mieli on kuin sankarilla uuden tarinan alussa. "Tämähän tulee menemään loistavasti! Minusta tulee salaatinkuningatar, smoothien ruhtinatar ja kauran keisarinna!"

Ensimmäiset päivät kuluvat vauhdikkaasti. Kaikki tuntuu raikkaalta ja uudelta. Vatsa ei murise, olo on kevyt, ja keho ilmeisesti arvostaa tätä uutta elämäntyyliä. Mutta sitten…

Hiipivät haasteet

Ensimmäinen kunnon koetinkivi tulee, kun kahvihuoneeseen ilmestyy jättimäinen munkkilautanen. "Vain yksi", kuiskaa aivot, mutta ruokavalio-minä yrittää pitää puolensa. Koko päivän munkki kummittelee mielessä, ja yhtäkkiä huomaat tuijottavasi sitä kuin hukassa oleva merimies majakkaa.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Seuraavaksi tulevat ne kuuluisat "yhtä ei lasketa" -hetket. Yksi pieni suklaapala iltapäiväkahvilla. Pieni näykkäisy ystävän hampurilaisesta. Ehkä lasillinen viiniä, koska pitkän päivän jälkeen pitää vähän rentoutua. Ja sitten se kuuluisa "noh, kerran täällä vaan eletään" -vaihe, jossa huomaat istuvasi pizzalaatikon ääressä ja muistelevasi hämärästi, että joskus sinulla oli ruokavalio.

Takaisin raiteille

Mutta hei, ruokavalio ei ole joko-tai, kaikki tai ei mitään. Eihän kukaan kaadu kerran kompastuttuaan ja päätä, että "no niin, loppuelämä tässä nyt sitten maataan naamallaan". Oleellista on hyväksyä pienet notkahdukset ja palata takaisin ruotuun ilman itsesyytöksiä.

Hyväksytään se tosiasia, että olemme ihmisiä, emme robotteja. Elämässä tulee eteen houkutuksia, ja joskus on täysin sallittua herkutella. Pääasia on, että suurimmaksi osaksi pysytään terveellisissä valinnoissa ja muistetaan, että ruokavalio ei ole vihollinen, vaan ehkä ennemminkin oikukas mutta lopulta ihan kelpo ystävä.

Liikunnan ilo – miten siitä tehdään oikeasti kivaa?

Minä ja liikunta olemme viettäneet vuosien varrella suhdesopan, joka on välillä maistunut kuivalta korpulta ja välillä täydelliseltä vohvelikesteiltä. Välillä olen ollut valmis eroamaan liikunnasta lopullisesti, mutta sitten se ilmestyy eteeni, vilauttaa houkuttelevaa kaverikorttia ja houkuttelee minut taas mukaan. Jos sinulla on samanlainen on-off-suhde liikuntaan, niin tervetuloa joukkoon! Nyt on kuitenkin aika pistää tylsät hikijumpat roskakoriin ja tehdä liikkumisesta yhtä hauskaa kuin lapsena trampoliinilla pomppiminen. 

Unohda pakkopullat, ota tilalle kermakakku!

Liikunta on kuin leivonta – väärillä aineksilla lopputulos on mureneva ja kuivakka, mutta kun resepti on kohdillaan, se on silkkaa nautintoa. Jos vihaat juoksemista, älä juokse! Jos joogassa tunnet itsesi spagettia venytteleväksi ankaksi, unohda se! Valitse laji, joka saa edes pienen hymynkareen kasvoillesi, edes sen verran kuin suklaapala kahvikupin kylkeen. 

Muuta liikunta leikiksi

Muistatko, kuinka lapsena juoksit pitkin pihoja ilman, että tajusit liikkuvasi? Nyt on aika ottaa sama ajatus takaisin. Haasta itsesi hulluihin tehtäviin: kävele rapuja rappusia alas, kokeile kilpajuoksua itsesi kanssa tai lähde frisbeegolfiin, vaikka tähtäisit enemmän puuhun kuin koriin. Pointti ei ole suorittaa, vaan nauraa! 

Löydä liikuntakaveri (tai kiero tapa huijata itsesi liikkeelle)

Onko sinulla ystävä, joka ei voi istua paikallaan? Liimaudu häneen kuin tarranauha ja anna hänen vetää sinut mukaansa. Tai keksi itsellesi lahjontapalkkio: liikunnan jälkeen saat jotain ihanaa, kuten uuden lankakerän neuleprojektiin (täysin looginen ja järkevä kannustin), lempisarjan jakson tai vaikka kahvikupin, jossa ei ole yhtään kylmää pohjatilkkaa. 

Pukeudu fiiliksen mukaan

Jos vedät yllesi kulahtaneet verkkarit ja T-paidan, joka näyttää siltä kuin se olisi joutunut kahvikriisin uhriksi, et tunne oloasi kovin motivoituneeksi. Mutta jos puet yllesi jotain kivaa – jotain, missä tunnet itsesi fitness-guruksi, vaikka tekisitkin vain pienen venytyksen – saatat huomata, että liikunta tuntuu heti kivemmalta. (Ja hei, söpöt treenivaatteet eivät todellakaan ole turhamaisuutta, ne ovat sijoitus motivaatioon!) 

Älä ajattele liikuntaa rääkkinä

Ei, liikunta ei ole yhtä kuin hikoileminen ja tuskainen irvistely. Kävely lasketaan. Venyttely lasketaan. Tanssiminen keittiössä niin, että kissasi katsoo sinua tuomitsevasti – todellakin lasketaan! Kaikki, mikä saa sinut liikkeelle ilman, että haluat samalla soittaa lakimiehelle valittaaksesi elämän epäoikeudenmukaisuudesta, on hyvää liikuntaa. 

Tee siitä omaa aikaa

Ajattele liikuntaa lahjana itsellesi, ei kidutustuokiona. Laita kuulokkeisiin paras äänikirja tai soittolista ja lähde kävelylle. Pistä puhelin äänettömälle ja nauti siitä, että saat olla hetken rauhassa. Ei sähköposteja, ei pyykkivuoria, ei ketään kyselemässä, missä on maitoa. (Tai jos joku kysyy, olet juuri silloin treenaamassa etkä voi vastata!)

Lopulta liikunnan ilo löytyy kokeilemalla, mokailemalla ja nauramalla itselleen. Kun löydät sen yhden jutun, joka saa sinut kikattamaan kesken kaiken, tiedät onnistuneesi. Nyt siis mars matkaan – mutta vain hyvällä fiiliksellä!

Kasviskarnevaali fetalla

Tämä resepti on täydellinen, kun haluat jotain herkullista, terveellistä ja vaivatonta – ilman tarvetta punnita jokaista suupalaa.

Ainekset:

• 1 pkt (200 g) fetajuustoa (voit käyttää myös kevyempää versiota)
• 1 kesäkurpitsa
• 1 paprika
• 1 punasipuli
• 1 rasia (250 g) kirsikkatomaatteja
• 2 rkl oliiviöljyä
• 1 tl kuivattua oreganoa
• 1 tl kuivattua timjamia
• 1/2 tl mustapippuria
• 1/2 tl suolaa
• 2 valkosipulinkynttä (murskattuna)
• Halutessasi ripaus chilihiutaleita potkua tuomaan

Ohje
Kuumenna uuni 200 asteeseen.
Pilko kasvikset reiluiksi paloiksi ja levitä uunivuoan pohjalle.

Lorauta päälle oliiviöljy, mausteet ja murskattu valkosipuli. Sekoita hyvin.

Aseta fetapala keskelle kasviksia ja pirskottele päälle vielä hieman oliiviöljyä.

Paista uunissa noin 25–30 minuuttia, kunnes kasvikset pehmenevät ja feta saa kauniin kullanruskean pinnan.

Sekoita fetaa kevyesti kasvisten joukkoon ennen tarjoilua.

Tarjoiluvinkki: Tämä toimii sellaisenaan, mutta jos kaipaat ruokaisuutta, tarjoa esimerkiksi kvinoan tai täysjyväcouscousin kanssa.

Helppoa, herkullista ja terveellistä – eikä mitään turhaa kikkailua!

Hiki tulee jo ajatuksesta – voiko liikuntaa oppia sietämään?

Sanon tämän täysin rehellisesti: tällä hetkellä liikunta on minulle pelkkää pakkopullaa. Tai ei, pakkopulla kuulostaa liian herkulliselta – sanotaan mieluummin vaikka pakkobroilerilta ilman mausteita. Mutta koska olen päättänyt tehdä elämäntapamuutoksen, joudun hyväksymään sen tosiasian, että minun pitäisi hikoilla ihan itse.

Liikunnan aloittamisen vaikeuskerroin: 10/10

Ajatus siitä, että ihan vapaaehtoisesti nousisin sohvalta ja alkaisin heilua, tuntuu yhtä luonnolliselta kuin se, että yrittäisin syödä keittoa haarukalla. Kuntoilulehdet puhuvat aina siitä "ensimmäisestä askeleesta", mutta eivät kerro, kuinka paljon tekosyitä ehtii keksiä ennen kuin sen ottaa.

"Tänään en voi, kun on niin kylmä/kuuma/sopivan neutraali sää."

"Huomenna olisi parempi päivä, koska silloin aloittaminen tuntuu jotenkin... paremmalta?"

"Jos nyt vaan ensin googlaan parhaat kengät kävelylenkeille. Ja sitten ne pitää tietenkin tilata. Ja odottaa toimitusta. Ja testata niitä sisällä. Ehkä ensi kuussa sitten?"

Olen huomannut, että keho on mestari löytämään syitä olla liikkumatta. Sitä voisi luulla, että kroppa olisi tässä mukana – "jee, ihanaa, meistä tulee terveempiä!" – mutta ei. Se lähettää viestejä tyyliin: "Älä nyt hulluja puhu. Käydäänkö mieluummin jääkaapilla?"

Miten tästä eteenpäin?

Koska en voi enää uskotella itselleni, että pelkkä urheiluvälineiden ostaminen lasketaan liikunnaksi, minun täytyy keksiä keinoja saada tämä urakka edes jotenkin siedettäväksi. Tässä muutama idea, joita aion testata:

Lempeä aloitus – En aio hypätä suoraan burpee-helvettiin, koska siitä ei seuraa mitään hyvää. Aloitan kevyellä kävelyllä (eli liikun hitaasti, kunnes huomaan kahvilan, jossa voin levätä).

Kuunteluharhautus – Ehkä jos laitan korviini tarpeeksi koukuttavan äänikirjan, en huomaa, että kävelen? Jos kuuntelen jännittävää dekkaria, voin teeskennellä, että olen mukana takaa-ajossa, vaikka oikeasti laahustan eteenpäin kuin etana, joka pohtii elämänsä valintoja.

Liikunta, joka ei tunnu liikunnalta – Olen varma, että on olemassa tapoja liikkua ilman, että sitä huomaa. Ehkä tanssin siivotessa? Hypin narua kesken neulomisen? Kehittelen uuden urheilulajin, jossa nostellaan kissaa eri korkeuksille?

Kaverin huijaaminen mukaan – Jos joku muu kärsii kanssani, se on heti hauskempaa. Eli tarvitsen lenkkiseuraa, joka sekä motivoi että pysähtyy kanssani tasaisin väliajoin hengittelemään (ja valittamaan).

Tässä vaiheessa en voi vielä sanoa rakastavani liikuntaa, mutta ehkä sen kanssa voi solmia aselevon. Ainakin siihen asti, kunnes keksin, miten liikunnan voisi korvata jollain helpommalla. Ehkä VR-lasien avulla voisin kuvitella liikkuvani? 

Vai voiko liikuntasuorituksen ulkoistaa jollekin toiselle?

Vauvamahasta muffinimahaan

Okei, sukelletaan suoraan syvään päähän. Lapsen saaminen on kuin pääsylippu loputtomaan huvipuistoon – se on täynnä suloisia hetkiä, riemua ja ihmeellistä kykyä tuhota kehosi tavoilla, joita tiedemiesten pitäisi tutkia. Ja en nyt puhu raskausarvista tai siitä elävästä zombie-lookista, joka syntyy, kun et ole nukkunut neljään päivään (vaikka sekin on hieno elämys). Puhun siitä painosta, joka tarttuu sinuun yhtä sitkeästi kuin entinen ihastus, joka ei suostu poistamaan numeroasi.

Synnytyksen jälkeen ajattelin itsevarmasti: "Ei hätää, mahani palautuu entiselleen. Näinhän kävi viimeksikin!" Mutta ehei – tuo illuusio katosi nopeammin kuin viime kauden muotivillitys. Sen sijaan vatsani päätti laajentua – tervetuloa, turvotuskaupunki! Yhtäkkiä entinen vauvamaha muuttui muffinimahaksi, josta Betty Crockerkin olisi kateellinen. Ja siinä minä istuin, miettien, milloin tarkalleen allekirjoitin sopimuksen tästä ylimääräisestä pehmeydestä.

Onneksi joustovyötäröiset housut ottivat minut lämpimästi vastaan. Ne eivät tuominneet, eivät aiheuttaneet syyllisyyttä. Ne vain halasivat hellästi kaikkia oikeita paikkoja – paitsi vyötäröä, joka vielä mietti, pitäisikö pitää kunnon turvaväli.

Joten mitä tein? No tietenkin päätin laihduttaa. En siksi, että tavoittelisin bikivikuntoa tai yrittäisin lanseerata uutta Instagram-trendiä. Ei, minä vain haluan pukea farkut jalkaan ilman, että joudun tekemään sen esikyykky-imuoperaation, joka näyttää siltä kuin valmistautuisin tanssikilpailuun.

Mutta tehdään yksi asia selväksi: tässä ei ole kyse supermalliksi muuttumisesta. Kyse on siitä, että voin katsoa peiliin ja todeta: "Hei kuule, et sä oo hullumpi. Oot pehmeä, mukava ja ehkä vähän ekstra-versio itsestäsi, mutta se on ihan fine."

Joten täällä minä olen, matkalla kohti kevyempää oloa, yksi suklaapatukka kerrallaan (rauhoittukaa, etenen pienin askelin). Ja jos sinäkin edelleen kanniskelet sitä "vauvakiloja ja kylkiäisinä tullutta muffinimahaa", niin tiedoksi: et ole yksin. Täällä ollaan, kyykkäilemässä joustohousuissa ja elämän parhaassa seurassa – itseni kanssa.

Kun vaaka nauraa päin naamaa: Taiteena lihota samalla kun yrittää laihtua

Tiedätkö sen tunteen, kun päätän vihdoin ottaa elämäni haltuun, syödä terveellisesti, liikkua ja odottaa vaakalukeman palkitsevan minut fanfaareilla ja ilotulituksilla? Ja sitten BOOM—numero nousee alasmenon sijaan. Anteeksi mitä?!

Tervetuloa painonpudotuksen villiin ja arvaamattomaan maailmaan, jossa ensimmäiset viikot voivat tuntua universumin suunnittelemalta julmalta pilalta. Mutta en ole yksin! Monilla käy sama, ja se on oikeasti ihan normaalia. Joten puretaanpa tilanne, nauretaan vähän ja selvitetään, mitä taustalla oikeasti tapahtuu.

Mahdolliset syylliset (tunnetaan myös nimellä "petturit")
Lihakset pullistelevat – Jos olen siirtynyt sohvaperunasta treenisankariksi, lihakset saattavat pidättää ylimääräistä vettä palautuessaan ja vahvistuessaan. Kyllä, VAHVISTUESSAAN! Se on voitto, vaikka vaaka olisi eri mieltä.

Vesikertymä – koska kehoni on draamakuningatar – Pieni ekstra-annos suolaa? Liian vähän vettä? Raskas treeni? Kehoni pitää kiinni nesteistä kuin entinen kumppani, joka ei ymmärrä vihjettä. Avain on nesteytys ja kärsivällisyys!

"Ruoka on yhä sisälläni" -ilmiö – Jos olen lisännyt ruokavaliooni enemmän kuitua ja täysjyvää (hyvä minä!), ruoansulatus voi kestää pidempään. Suomeksi: se ruoka on yhä minussa, kun astun vaa’alle. Rauhallisesti nyt, heinäsirkka.

Hormonihässäkkä – Naiset, tiedätte kyllä. Tietyt ajat kuukaudesta voivat saada vaakalukeman nousemaan ilman järkevää syytä. Hyvä uutinen? Se on väliaikaista. Huono uutinen? Suklaahimo on hyvin todellinen.

Mitä tehdä, kun vaaka käyttäytyy kuin idiootti?
Siirrä fokusta – Sen sijaan, että tuijotan numeroa, kiinnitän huomiota siihen, miltä tuntuu. Enemmän energiaa? Vaatteet istuvat eri tavalla? En enää hauko henkeä juostessani bussiin? Sitä minä juhlin!

Luota prosessiin – Painonpudotus ei ole suora liukumäki vaan vuoristorata. Teen fiksuja valintoja, ja kroppani kyllä seuraa perässä.

Seuraa edistystä muillakin tavoilla – Mitat, valokuvat tai ihan vaan huomio siitä, että olo on parempi ja voimat kasvavat. Yksi numero ei määrittele onnistumistani!

Nauran koko hommalle – Tämä matka on pitkä, ja jos en välillä naura sen älyttömyydelle, saatan päätyä itkemään jäätelökulhon ääreen. (Mikä on muuten ihan ok – kunhan ei joka ilta.)

Joten jos olen siinä turhauttavassa vaiheessa, jossa painoni käyttäytyy kuin kapinoiva teini, hengitän syvään ja jatkan eteenpäin. Liikun, syön hyvin ja pidän huumorin mukana. Kehoni kyllä tajuaa jossain vaiheessa, mitä yritän tehdä.

Siihen asti en lopeta—koska parhaat muutokset eivät tapahdu vain kehossa, vaan myös mielessä.

Sokerittomat Banaani-suklaakaurapalat

Nämä kaurapalat ovat luonnollisesti makeutettuja banaanilla, täynnä kuitua ja helppoja naposteltavia niin aamupalaksi kuin välipalaksi.

Ainekset:

• 2 kypsää banaania

• 2,5 dl kaurahiutaleita

• 1 dl maustamatonta jogurttia (tai kasvipohjaista vaihtoehtoa)

• 1 rkl maapähkinävoita (ilman lisättyä sokeria)

• 1 tl kanelia

• 1 tl leivinjauhetta

• 1 rkl kaakaojauhetta (makeuttamaton)

• 1 tl vaniljauutetta

• 30 g tummaa suklaata (70 % tai enemmän), rouhittuna

Ohje:

Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen. Vuoraa pieni uunivuoka leivinpaperilla.
Muussaa banaanit kulhossa tasaiseksi soseeksi.
Lisää jogurtti, maapähkinävoi, kaneli, leivinjauhe, kaakaojauhe ja vaniljauute. Sekoita hyvin.
Lisää kaurahiutaleet ja sekoita, kunnes taikina on tasainen. Lopuksi kääntele joukkoon rouhittu suklaa.
Kaada taikina vuokaan ja levitä tasaisesti. Paista uunissa noin 15–20 minuuttia, kunnes pinta on kiinteä ja hieman ruskistunut.

Anna jäähtyä ennen leikkaamista paloiksi.

Vinkki!
Jos haluat lisää proteiinia, voit lisätä 1 rkl proteiinijauhetta taikinaan. Nämä palat säilyvät jääkaapissa noin 4 päivää ja ne voi myös pakastaa!

Taukotilan pulla: pieni, mutta vaarallinen

Laihtumisenhan pitäisi olla yksinkertaista: "syö vähemmän, liiku enemmän". Ja siinä se! Pillifarkut, täältä tullaan! Mutta ehei. Todellisuus muistuttaa enemmänkin peli-show’ta, jossa pääpalkintona on olla näyttämättä kanelipullalta 30 sekunnin huonojen päätösten jälkeen.

Puhutaanpa hetki taukotilan pullista. Niistä kavalan pehmoisista, lämpimistä ja kanelintuoksuisista petoksista. Olet päättänyt, ettet sortuisi. Ehkä vain haistelet niitä kuin kuka tahansa itsehillinnän mestari. Mutta sitten – silmänräpäys – ja sinulla on kanelisokeria sormissa eikä pienintäkään muistikuvaa viimeisistä 30 sekunnista. Miten tämä tapahtui? Oliko se taikuutta? Noituutta?

Ja entäpä nämä työpaikan "Täysin järjettömät juhlat", jotka alkavat täysin mitättömistä syistä. Joku avaa kirjekuoren, ja yhtäkkiä ollaan leipomossa.

"Hei, Karen sai postia!" "Mahtavaa, pidetään kokonainen jälkiruokabuffet tämän paperityön kunniaksi!"

Ihan totta? Nytkö juhlimme kirjekuoria? Mikä on seuraava askel? Konfettitykki jokaiselle aivastukselle? "AAATSIIH! Nopeat, hakekaa täytekakku!"

Ja sitten on se karkkitilanne. Sinä ostit ne karkkipussit lapsille. Lapsille! Ei ollut missään vaiheessa tarkoitus syödä niitä itse. Ja silti jossain kohtaa löydät itsesi keittiöstä perustelemassa, miksi kolme minipatukkaa on täysin hyväksyttävä iltapala. Eihän lapset edes tienneet niiden olemassaolosta, joten oikeastaan pelastit heidät sokeriähkyltä, eikö niin?

Laihtuminen ei ole vain kaloreita sisään, kaloreita ulos. Se on päivittäinen selviytymiskamppailu maailmassa, joka näyttää olevan sitoutunut sabotoimaan sinua pullien, kakkujen ja piilokarkkien voimalla. Tsemppiä taisteluun – ellet sitten satu olemaan taukotilassa. Silloin… no, onnea matkaan.

Lahjuksia hoikemmalle minälle

Olen tehnyt tämän "laihduta ja palkitse itseäsi" -homman ennenkin, koska hei, miksi ei? Mikään ei motivoi niin kuin ajatus pienestä palkinnosta silloin, kun mieluummin käpertyisi sohvalle herkkujen kanssa ja unohtaisi koko ruokavalioprojektin.

Pudotettavia kiloja on… no, sanotaan vaikka reilusti. Jokainen lähtenyt kilo on juhlan arvoinen voitto – mutta koska budjettini ei riitä torvisoittokuntaan, tyydytään vähän vaatimattomampiin palkintoihin.

En aio palkita itseäni asioilla, jotka minun pitäisi joka tapauksessa ostaa (koska missä siinä on se hauskuus?). Ja ruokapalkinnot? EI. Se olisi kuin yrittäisi sammuttaa tulipaloa bensiinillä. Kokeiltu on, ei toimi, en toista virhettä.

Koska tämä painonpudotusmatka kestää pidempään kuin keskimääräinen Netflix-maraton, en halua jäädä jumiin tiukkaan palkintolistaan. Jos himot ja mieltymykset muuttuvat matkan varrella, niin muuttukoon listakin – elämä on liian lyhyt tylsille säännöille!

Säännöt, jotka pitävät minut kaidalla tiellä

1.sääntö: Ei huijauspalkintoja. Jos tarvitsen uuden talvitakin muutenkin, en voi teeskennellä, että se on joku "erityinen laihdutuspalkinto". Mutta jos löydän sen täydellisen takin, jota olen kuolannut jo kuukausia, voin asettaa sen tavoitteeksi.

2.sääntö: Ei ruokapalkintoja. En ikinä halua olla taas siinä tilanteessa, jossa ajattelen: "Olen ollut niin hyvä, joten ansaitsen pizzan" – ja sitten hups, takaisin vanhaan kierteeseen.

3.sääntö: Tapahtumat ovat sallittuja palkintoja. Jos lempibändini saapuu kaupunkiin tai odottamani leffa julkaistaan, voin luvata itselleni, että menen katsomaan sen. Mutta jos en ole saavuttanut tavoitettani tapahtumaan mennessä, en stressaa – menen silti.

Vartissa valmis lohi-kasvispannu

Ainekset (kahdelle)

• 250 g lohifileetä (tai muuta vaaleaa kalaa)
• 1 rkl oliiviöljyä
• 1 paprika
• 1 kesäkurpitsa
• 1 pieni punasipuli
• 1 valkosipulinkynsi
• 1 tl sitruunamehua
• Suolaa, pippuria, chiliä tai muita mausteita maun mukaan
• 1 rkl tuoretta tilliä tai persiljaa

Ohje

Leikkaa kasvikset paloiksi ja kuutioi lohi.

Kuumenna öljy pannulla ja paista sipuli ja valkosipuli kevyesti.

Lisää kasvikset, paista pari minuuttia, kunnes ne pehmenevät hieman.

Lisää lohi ja paista noin 5–7 minuuttia, sekoitellen.

Mausta suolalla, pippurilla, chilillä ja sitruunamehulla.

Koristele tuoreilla yrteillä ja tarjoile esimerkiksi keitetyn kvinoan tai salaatin kanssa.

Vaaka ja minä: Rakkauden ja vihan vuoristorata

Tervehdys, internetin harhailijat! Tervetuloa tämän eeppisen matkani ensimmäiseen osaan! Luvassa on paljon hikeä, kyseenalaisia ruokavalintoja ja toivottavasti voittokierros (mutta ei juosten… koska no, siihen ei olla ihan vielä valmiita).

Mikä on suuri suunnitelmani? No, koska en voi enää syyttää pörröistä olemustani talviunista (on jo maaliskuu, ihmiset, nyt on pakko ryhdistäytyä), olen päättänyt tarttua pelottavaan haasteeseen: pudottaa 35 kiloa seuraavan 200 päivän aikana. Ja ei, tämä ei ole mikään ihmedieetti. Tämä on yritykseni muuttaa "ennen"-kuvani "jälkeen"-kuvaksi – menettämättä järkeäni tai rakkauttani suklaaseen.

Tässä taistelusuunnitelmani, höystettynä huumorilla, ripauksella sarkasmia ja jääräpäisellä päättäväisyydellä (sekä mahdollisilla itkupotkuraivareilla):

Vaaka – ystävä vai vihollinen?
Okei, ollaan rehellisiä. Olen pakkomielteinen vaakaan. Tulen hyppelemään sen päälle kuin VIP-klubin jonossa, tarkistamassa edistymistäni (tai sen puutetta) joka päivä. Joo joo, tiedän, että pelkkä numero ei kerro koko totuutta, mutta en voi itselleni mitään! Se on vain… niin koukuttavaa.

Mutta lupaan yrittää olla pillittämättä, jos lukema ei tipu niin nopeasti kuin haluaisin. Tässä tavoitellaan edistystä, ei täydellisyyttä. Ja hei, ehkä hankin hienon älyvaa'an, joka kertoo kehon rasvaprosentin – jotta voin hämmentyä luvuista entistä enemmän!

Syödään kuin ihminen, ei kuin biojäteastia

Kyllä, yritän vaihtaa rakkaat pizza- ja jäätelöillat asioihin, kuten salaatteihin ja… kvinoaan (tässä kohtaa saa pyöritellä silmiä). Mutta ollaanpa realistisia: elämä on liian lyhyt luopumaan kaikesta herkullisesta.

Joten teen pieniä fiksuja vaihtoja – esimerkiksi vaihtamalla tavalliset ranskalaiset bataattiversioon (hulluttelua, eikö?) ja limun kuplaveteen, johon on heitetty fiinin sitruunaviipale.

Ja sitten se kuuluisa ateriasuunnittelu… joka on käytännössä hieno termi sille, että pystyn välttelemään McDonald’sin drive-thru’ta seuraavat kolme päivää. Tulet löytämään minut keittiöstä pilkkomassa vihanneksia ja esittämässä, että olen kokkiohjelmassa – tosin essun sijaan päälläni on verkkarit. Kukaan ei tuomitse!

Liikettä niveliin!

Tiedän mitä ajattelet: "Liikunta? Yäk." Mutta odota hetki! Aion tehdä siitä hauskaa. Sen sijaan, että vihaisin jokaista lenkkiä, sukellan tanssitreeneihin, joogaan (koska kuka ei haluaisi tuntea itseään venyväksi kirahviksi?) ja ehkä kokeilen joitain YouTuben treenihaasteita (päivitän teitä, jos kaadun naamalleni).

Ja jos tarvitsen lisämotivaatiota, kuvittelen tulevaisuuden itseni juoksemassa 5 km ja mutustamassa proteiinipatukkaa kuin urheilija konsanaan. Se tulee olemaan upeaa.

Juomapelini - vettä, vettä ja lisää vettä
Vesi: ei vain kaloille! Käy ilmi, että nesteytys on oikeasti tärkeää painonpudotuksessa. Joten koska en halua enää sekoittaa janon tunnetta nälkään (kiitos, aivot), aion ryhtyä vesihifistelijäksi.

Tulen siemailemaan sitä pitkin päivää kuin olisin jonkin sortin "hydration influencer". Ja tietenkin lisään veteen hedelmiä, jotta se näyttää Instagram-ystävälliseltä – vaikka kukaan muu ei sitä näkisikään.

Mielentila ratkaisee (kyllä, herkut eivät katoa maailmasta)

Puhutaanpa henkisestä puolesta. On helppo lannistua, varsinkin kun joku mainitsee sanan "kakku". Mutta yritän pitää asenteeni positiivisena ja muistaa, että jokainen pieni askel on askel eteenpäin. Jos tulee huono päivä (tai viikko), en paiskaa pyyhettä kehään. Sen sijaan nappaan uuden porkkanatikun, muistutan itseäni, että pizza ei ole kadonnut mihinkään, ja jatkan matkaa.

Lisäksi palkitsen itseni muulla kuin ruoalla – esimerkiksi uudella treenivaatteella, kun saavutan tavoitteen. Koska mikään ei motivoi niin kuin vaatteet, jotka saavat olon tuntumaan upealta.

Aion dokumentoida tämän matkan – voitot, takaiskut ja kaiken niiden väliltä.

Onnistuuko tämä? Kyynelehdinkö croissantin äärellä? Pysy kuulolla.