Kuulumisia joulun kynnyksellä

Joulu lähestyy ja sen huomaa ihan kaikesta. Kalenteri on täynnä, pää on vähän tyhjä ja ruokapöytä on kaikkea muuta kuin ravitsemussuositusten mallikuva.

Hössötys lisääntyy päivä päivältä. Kaupoissa ihmiset liikkuvat päämäärättömästi kuin porot sumussa ja jokaisessa tilaisuudessa on tarjolla jotain, mitä ei ollut tarkoitus syödä, mutta syödään silti. Pipari ei kysy lupaa. Suklaa ei varoita. Se vain tapahtuu.

Ruoka on nyt enemmän sosiaalinen tapahtuma kuin energiansaanti. Syödään koska on joulu, koska joku teki vaivaa, koska tämä kuuluu asiaan. Salaatti on pöydässä lähinnä koriste-esine, jonka tehtävä on muistuttaa, että vaihtoehtoja olisi ollut.

Arki kulkee samaan aikaan omia raiteitaan. Välillä on kiire, välillä väsyttää ja välillä tekee mieli syödä jotain, mikä ei vaadi pureskelua tai päätöksentekoa. Silti kokonaisuus pysyy yllättävän kasassa – ei täydellisenä, mutta tunnistettavana.

Tässä kohtaa riittää, että huomaa mitä tekee. Että kaikki ei ole “ihan sama” eikä kaikki ole “ihan pilalla”. Joulu ei ole yksi ateria eikä yksi viikko, vaan pitkä ketju hetkiä, joista suurin osa on täysin tavallisia.

Vaaka jäi varastoon ja minä lähdin Eurooppaan

Jos ihmettelit, miksi laihdutusbologini katosi kesäksi kuin viimeinen järkevä ajatus hellepäivänä, syy on yksinkertainen: minä lähdin Eurooppaan ja vaaka lähti… Pelicanin varastoon. Me molemmat tarvitsimme tauon toisistamme.

Kesä meni kiertäessä Eurooppaa, syödessä asioita joita ei voi lausua ilman käsieleitä ja juodessa viiniä, joka oli paikallista, koska “paikallinen” ei sisällä kaloreita. Vaaka makasi varastossa pimeässä ja hiljaisuudessa, eikä minulla ollut aavistustakaan mitä se minusta ajatteli. Veikkaan kuitenkin, että se valmisteli paluutaan henkisesti.

Se oli pidempikestoinen täysnollaus omaan elämään. Ei ruokapäiväkirjoja, ei punnituksia, ei sitä hetkeä aamulla, kun seisot kylpyhuoneessa ja mietit onko lattia varmasti suorassa. Oli vain minä, maailma ja housut, jotka hiljalleen muuttuivat slim fitistä… tunteellisiksi.

Normaalisti tässä kohtaa sanottaisiin: “Aloitan joulun jälkeen.” Mutta se on lause, joka on kaatanut enemmän hyviä aikomuksia kuin yksikään croissant. Joten päätin tehdä jotain radikaalia: aloitan huomenna. Joulukuussa. Glögin ja piparien keskellä.

Vaaka on haettu takaisin varastosta. Se seisoo kylpyhuoneessa ja näyttää siltä, että se muistaa minut. Minä en vielä tiedä, haluanko tietää mitä se muistaa.

Tarkoitus ei ole olla täydellinen, vaan tietoinen. Syödä jouluruokaa, mutta ei koko joulua yhdellä istumalla. Liikkua vähän, vaikka ulkona on pimeää ja sohva kuiskaa nimeäni. Ja ennen kaikkea: lopettaa se ikuinen “sitten kun”.

Tämä blogi herää nyt uudelleen. Ei siksi, että hetki olisi täydellinen, vaan siksi että se ei ole. Ja ehkä juuri siksi tämä on paras mahdollinen hetki aloittaa.

Askeleita ilman treenipakkoa

Kaikki tietävät, että pitäisi liikkua enemmän. Pitäisi venytellä, hikoilla, huolehtia kestävyydestä ja lihaskunnosta ja mahdollisesti myös muistaa hengittää oikein.

Mutta ollaan rehellisiä: joskus jo pelkkä sana liikunta saa silmät pyörimään päässä niin tehokkaasti, että niskat menevät jumiin.

Hyvä uutinen: enemmän liikettä ei tarkoita, että sinun täytyy muuttua hikikoneeksi tai että arjen pitäisi näyttää kuntosalimainokselta. Pienet asiat lasketaan. Ihan oikeasti. Niillä on yllättävän suuri vaikutus, ja vielä parempaa – voit tehdä niitä ihan vahingossa.

Aloitetaan siitä, mikä toimii: huijaus. Ei ketään muuta, vaan itseäsi.

Vietkö roskat heti, kun pussi on täynnä? Vai silloin, kun pussi on kerännyt keittiössä sellaisen kulttuurikerrostuman, että sen voisi museoida?

Kokeile viedä ne heti. Vie vaikka kiertoreittiä. Ja jos unohdat pussin sisälle ja huomaat sen vasta puolimatkassa – sehän on vain bonuskierros. Askeleita tuplana!

Sama pätee niihin iänikuisiin neuvoihin, jotka kaikki tietävät mutta kukaan ei jaksa toteuttaa.

"Parkkeeraa vähän kauemmas." Kyllä, kuulostaa tylsältä. Mutta toimii.

"Käytä portaita." Kyllä, ärsyttää. Mutta toimii silti.

Ja ei, sinun ei tarvitse pinkoa kahdeksaa kerrosta ylös kuin vuoristokauris. Mene yksi tai kaksi kerrosta ja ota loput hissillä. Kukaan ei jaa liikuntamitaleja, mutta oma kroppa kyllä huomaa.

Sitten on ne salakavalat keinot.

Nouse ylös aina kun puhelin soi. Kävele edes ympäri olohuonetta kuin rauhaton kummitus – sekin on liikettä. Jos katsot telkkaria, nouse aina mainosten aikana tai heti kun joku alkaa puhua aiheesta, joka ei kiinnosta. (Tässä kohtaa voit helposti nousta ylös viisi kertaa yhden uutislähetyksen aikana.)

Tiskaa käsin. Pyyhi pöydät vähän perusteellisemmin. Kyykkää, kun laitat pyykkejä koneeseen. Jos imuroit, lisää musiikki ja kevyet tanssiliikkeet – saat siistin kodin ja hyvän mielen kaupan päälle.

Tärkeintä on ymmärtää tämä: liike ei ole sama asia kuin urheilusuoritus.

Se voi olla rauhallinen kävelylenkki, koska kaipaat raitista ilmaa. Tai se voi olla se, että lähdet ulos lapsen kanssa, koska et ehtinyt keksiä uskottavaa tekosyytä olla lähtemättä.

Se voi olla kauppareissu jalan, kierros kotipihalla, ylimääräinen reissu hakemaan postia (joka ei edes tullut), tai se että nouset hakemaan unohtuneen vesilasin yläkerrasta – vaikka et edes ole janoinen.

Liike on tärkeää. Mutta se saa olla epätäydellistä, kevyttä ja arkeen sulautuvaa.

Se saa tapahtua ilman treenivaatteita, ilman aikataulua, ilman henkistä valmistautumista. Kunhan se tapahtuu.

Joten ensi kerralla kun mietit, että pitäisikö liikkua enemmän, mutta ajatuskin saa sinut väsähtämään – muista tämä:

liike voi olla pieni, mutta vaikutus on suuri.

Nouse ylös, edes hetkeksi. Tee jotain, edes vähän. Ja jos tänään ei onnistu – huomenna on uusi kierros.

Tavoitteet, jotka oikeasti pysyy mukana

Moni lähtee liikkeelle suurin suunnitelmin ja kauniin muistiinpanovihon kanssa. Vihon ensimmäisellä sivulla lukee: “Uusi minä.” Sitten alkaa lista: "Herään klo 5.00. Meditoin. Teen vihersmoothien. Treenaan. Kirjoitan kiitollisuuspäiväkirjaa. Hengitän syvään."

Paitsi että käytännössä heräät klo 7.35, puristat hammastahnatuubin väärästä päästä ja mietit, kestääkö tänään lähikaupan kahvijono henkisesti.

Hyvä tavoite ei siis ole sellainen, joka kuulostaa hyvältä Pinterestissä tai jonka pystyy noudattamaan tasan kolme päivää ennen kuin arki potkaisee ovesta sisään.

Hyvä tavoite on sellainen, joka kestää ne päivät, jolloin lapset oksentaa, puhelin soi liikaa ja teevesi kiehuu yli, taas.

Hyvä tavoite potkii lempeästi mutta lujasti. Se ei odota, että olet energinen, motivoitunut ja täydellisesti aikataulutettu. Se toimii myös silloin, kun olet vähän ärtynyt, vähän väsynyt ja yllättävän tietoinen siitä, että jääkaapissa olisi puolikas mutakakku.

Hyvä tavoite sanoo: “Tee edes tämä.” Ja sinä teet. Koska voit. Koska jaksat. Koska se ei vaadi ihmeitä.

Esimerkki: "Kävelen joka päivä 15 minuuttia, vaikka sataisi sammakoita ja vituttaisi koko elämä."

Tämä toimii. Koska 15 minuuttia on juuri sen verran, että ehdit miettiä, miksi lähdit, ja juuri sen verran, että muistat taas, miltä happi maistuu.

Huonot tavoitteet taas alkaa yleensä näin:

"Sitten kun elämä rauhoittuu..."

"Kun saan vähän lisää motivaatiota..."

"Kun löydän itseni."

Spoileri: et löydä. Elämä ei rauhoitu. Ja sinä olet edelleen se sama tyyppi, joka osti itselleen sydänmarmoroidun vohveliraudan tammikuussa, koska "nyt alkaa uusi aikakausi". Aloitti, kyllä – vohveleiden aikakausi.

Toimivat tavoitteet on kuin hyvänmakuiset proteiinipatukat: harvinaisia, mutta kun löydät sellaisen, älä päästä irti.

Niiden ei tarvitse olla näyttäviä. Ne saa olla vähän tylsiäkin. Kunhan ne toimii. Kunhan ne vie eteenpäin. Kunhan voit toteuttaa ne ilman, että tarvitset uutta kalenterisovellusta, seitsemää uutta rutiinia ja täydellisesti siivottua keittiötä.

Aloita pienestä. Tee niin pieni tavoite, että voit suorittaa sen vaikka silmät ristissä ja kissan karva kurkussa. Tee se viisi päivää putkeen. Sitten lisää ripaus lisää. Tämä on matka, ei esitys.

Ja kyllä – joskus matkan varrella tulet istumaan sohvalla, syömään vohveleita ja unohtamaan koko tavoitteesi.

Ei haittaa.

Pääasia, että seuraavana päivänä nouset ylös ja muistat: tavoitteiden ei tarvitse olla täydellisiä. Niiden tarvitsee vain kantaa sinua eteenpäin – edes vähän.

Ja joskus se vähän on ihan tarpeeksi.

Neljä viikkoa, nolla pullaa – ja silti hengissä!

No niin. Neljä viikkoa Superdieettiä takana.

Suurimmat oivallukset tähän mennessä:

1. Nälkä ja mieliteko eivät ole sama asia. Jos seisot jääkaapin edessä kolme kertaa tunnissa etsimässä jotain, se ei ole nälkä. Se on tunne, joka haluaa voileivän.

2. Tsemppiryhmä on tärkeä. Varsinkin kun siellä joku sanoo ääneen, että on uneksinut uuniperunasta ja toisella on ollut kriisi banaanin koosta.

3. Hyvinvointi ei ole ulkonäköjuttu. Se on sitä, että ei enää hengästy kun laittaa sukkia jalkaan.
   

Missä näkyy?

• Housut eivät enää vaadi joogaliikkeitä noustakseen vyötärölle.

• Jaksan arjen hässäkät, eikä pelkkä ajatus ruoanlaitosta enää uuvuta.

• Saan iltapäivisin vielä jotain järkevää aikaan sen sijaan, että istuisin sohvalla ja keskustelisin itseni kanssa siitä, onko “pari keksin murua” oikeasti syömistä.

• Mieli on kirkastunut. Tai ainakin vähemmän sokerihuurteinen.

Mikä yllätti?

En ole jäänyt kaipaamaan "kaikkea". En edes niitä iltapäiväkahvin kanssa nautittuja "vain yksi pikkuleipä" -hetkiä, joista tuli helposti kolme. Tai seitsemän.

Sen sijaan kaipasin rytmiä, jota tämä toi. Kun tietää mitä syö ja milloin, jää vähemmän aikaa stressata kaikkea muuta. Ja enemmän aikaa tuijottaa jääkaappia ja kuvitella sinne pullapitko.

Entä nyt?

Jatkan. Ihan oikeasti. Sillä vaikka tämä ei ole ollut helppoa, se on ollut kannattavaa. Elämä ei ole muuttunut täydelliseksi, mutta minä olen muuttunut. Ainakin hieman vähemmän pullapitoiseksi versioksi itsestäni.

Neljä viikkoa takana. Ja tiedättekö mitä? Mä taidan olla vasta alussa.

Polkimilla pilviin – tai ainakin lähikauppaan

Kyllä se niin on, että kun jalat alkaa tottua kävelyyn, alkaa pää kaivata vaihtelua. Ja mikäpä sen hauskempaa kuin kaivaa esiin uskollinen, hieman nariseva, mutta sydämeltään kultainen kulkupeli: mun pyörä.

Pyöräilyssä on jotain vapaudessa kutkuttavaa. Tuuli hulmuaa (tai repii), polvet käyvät tahtia, ja välillä tulee tunne, että vois vaikka vahingossa eksyä Pariisiin, kunhan polkee tarpeeksi lujaa. No okei, realistisesti päädyn ehkä lähimpään kauppaan ostamaan banaanin ja sitten kotiin, mutta ajatus on tärkein.

Ja nyt meillä on meneillään kilometrikisa pyöräilijöille – eli samalla kun poljen omaa laihdutuspolkuani, kerään pisteitä yhteiseen pottiin! Mikä voisikaan motivoida enemmän kuin se, että jokainen hikinen kilometri on myös pieni voitto koko porukalle? (Paitsi ehkä jäätelöpalkinto… mutta se ei taida olla virallinen.)

Ensimmäisillä pyörälenkeillä olo oli kuin villillä vasikalla kevätlaitumella – hivenen holtiton mutta aivan täpinöissään. Siinä missä kävely on meditatiivista ja vakaata, pyöräily on vähän enemmän rock’n’roll: välillä mennään, välillä kaadutaan melkein ruusunpensaaseen (true story), mutta silti aina hymyilyttää. Paitsi ylämäessä. Ylämäessä ei hymyile kuin GPS, joka laskee kaloreita.

Ja hei, mikä fiilis onkaan, kun huomaa, että lenkin jälkeen on sekä posket punaiset että reidet hieman tutisevat – silloin tietää eläneensä. Pyöräily tuo myös ihanaa lisäboostia laihdutusprojektiin, koska siinä tulee kuin huomaamatta liikuttua enemmän, isommalla sykkeellä – ja mikä tärkeintä, hauskaa pitäen.

Tämän hetken suurin haaste? Pysähtyä välillä ihailemaan maisemia eikä vain ajaa kieli poskella. Ja ehkä oppia olemaan ottamatta jokaista mäkeä henkilökohtaisena loukkauksena.

Summa summarum: pyöräily on uusi lempiasiani – ja myös syy siihen, miksi etureidet huutavat öisin “joko huilataan?” Mutta kyllä tässä huilataankin – sitten kun sataa. Tai tuulee liikaa. Tai on epämääräisen kostea ilma. Tai kissa istuu pyörätelineessä. 

Ootko sä mukana kilometrikisassa? Tai ylipäänsä pyöräiletkö huvin, hyödyn tai ihan vaan jäätelön takia? Kommentoi ihmeessä – ja tsemppiä poluille! 

Kävelyä, kriisejä ja kilohömppää

No niin, täällä taas! Lyhyt radiohiljaisuus on ohi, ja voin ilokseni kertoa, että olen ollut kaikkea muuta kuin sohvaperuna.

Elämä on ollut yllättävän aktiivista! Olen kävellyt keskimäärin 4 kilometriä päivässä, ihan joka päivä. Jep, seitsemänä päivänä viikossa. On tullut tallattua asfalttia, hiekkaa ja välillä ihan vaan hermoja, mutta askel on pysynyt yllättävän kevyenä. Tai no, ainakin kevyempänä kuin ennen. Tässä vaiheessa alkaa jo huomata, että kroppa kiittää – ja mielikin. Kävely on ollut vähän kuin oma miniterapia: keuhkot täyttyy hapella, pää tyhjenee arjen metelistä ja välillä lenkin aikana tulee keksittyä vaikka resepti, blogipostaus ja ratkaisu maailmanrauhaan.

Mutta rehellisyyden nimissä – ruokapuolella on vähän ollut hakusessa. Tuntuu, että en saa syötyä tarpeeksi. Jep, luit oikein: tämä nainen täällä yrittää laihduttaa ja samalla kamppailee sen kanssa, että ei tule syötyä tarpeeksi. Ironista, eikö? Aivot yrittävät vielä ymmärtää, että terveellinen laihdutus ei tarkoita sitä, että kuljetaan nälkäisenä. Pahimmillaan liian vähäinen energiansaanti tekee musta sellaisen iltavampyyrin, joka himoitsee kaikkea.

Tässä siis tämän hetken haaste: oppia syömään riittävästi – fiksusti ja tasaisesti. Ja ennen kaikkea niin, ettei ilta mene ruokakaapin ja omantunnon välillä sukkuloinniksi. Tässä lajissa ei nimittäin jaeta mitaleja itsekurista vaan jaksamisesta ja tasapainosta.

Mutta tiedättekö mitä? Tää matka on silti aika hieno. On epävarmuutta, oivalluksia, naurua, nälkää, onnistumisia ja pieniä epätoivon hetkiä. Välillä tuntuu, että pitäisi olla ravitsemusterapeutti, personal trainer ja zen-mestari yhdessä paketissa. Mutta ei se mitään – tässä paketissa on nyt ainakin ripaus sinnikkyyttä, iso annos huumoria ja hyvä ripaus päättäväisyyttä. Ja niillä mennään pitkälle.

Päivän loppukaneetti: Joskus laihdutus on kuin villasukat kesällä – ei aina tunnu luonnolliselta, mutta lopulta siinä on jotain lohdullista.

Flunssa vei voimat, muttei kaloreita

Jossain päin maailmaa elää sitkeä legenda, jonka mukaan flunssa vie ruokahalun ja kilot mennessään. Vähän kuin kehon oma detox-leiri, jossa makaat peiton alla, juot teetä ja heräät viisi kiloa kevyempänä. No, minäpä päätin testata tätä käytännössä.

Spoilerivaroitus: en laihtunut. En edes henkisesti.

Liikkuminen rajoittui lähinnä kahden tärkeän tukikohdan välillä: sohva ja sänky. Tällä matkalla tuli vastaan kaappi, karkkipussi ja keksipurkki, eikä yksikään jäänyt vaille huomiota.

Se siitä ruokahalun katoamisesta. Päinvastoin: keho kaipasi lohtua, ja minä tarjosin sitä kuin huolehtiva äiti konsanaan. "Syö lempeästi", sanottiin. Minä söin lempeästi, usein – ja mieluiten jotain, mikä rapisi paketissa ja suli suussa.

Ennen tätä tautia olin saanut kiinni jonkinlaisesta laihdutusflow’sta. Olin jopa alkanut katsoa paprikaa muuna kuin pizzan koristeena. Liikuin vähän, join vettä ja harkitsin ostavani urheiluleggingsit ihan oikeaan käyttöön.

Mutta hei – elämä ei ole dietti, vaan sarja odottamattomia tapahtumia, joiden aikana saa syödä välillä keksin – tai kuusi. Ja flunssan aikana tärkeintä ei ole laihdutus, vaan toipuminen. Keho tarvitsee lepoa, ei kalorivajeista aiheutuvaa ketutusta.

Joten jos sairastut, älä pety, vaikka et palaudukaan Victoria’s Secret -malleista hoikimpana versiona itsestäsi. Toipuminen on nyt prioriteetti. Laihdutus voi odottaa, vaikka jääkaapilla ei meinaisi jaksaa käydä ilman pientä taukoa puolivälissä.

Terveisin,
Parantumassa – ja yhä yhtä pyöreästi kuin ennenkin

Ei makua, ei kaloreita, mutta silti rakastuin

– ja ei, tämä EI ole maksettu mainos!

Kerrottakoon heti kättelyssä: minä ja vesipullo emme ole koskaan olleet mikään unelmaduo. Hän on hiljainen, hajuton, maut... no, vedetön persoona. Minä taas olen enemmänkin sokerihurmoksessa kasvanut kuplajuomien orpo lapsi. Kun aloitin laihdutusmatkani, tajusin nopeasti, että jos haluan eroon turvotuksesta ja turhakkeista (lue: limut ja mehut), pitäisi minun alkaa juoda enemmän vettä. Jep, helppoa kuin vatsalihasliike joulun jälkeen.

Mutta sitten… tadaa! Somen syövereistä ilmestyi eteeni jotain niin hämmentävää, että epäilin hetken olevani unessa tai jossain makuaistien Matrixissa: Air Up.
Pullo, joka ei sisällä oikeasti mitään makuja – mutta saa aivosi luulemaan toisin? MITÄ? Tämä on just sitä laihduttajan mustaa magiaa, jota tarvitsen!

Ensikosketus – "Mikä ihmeen hajupullo tämä on?"
Kun avasin pakkauksen, ajattelin hetken, että tässä täytyy olla jokin vedätys. Kirjaimellisesti. Pullossa ei ole sokeria, ei makeutusaineita, ei väriainetta – mutta mukana tulee pikkuisia tuoksupodeja, jotka saa pullon nokkaan kiinni. Siis hei, jos joku olisi 10 vuotta sitten sanonut, että vuonna 2025 ihmiset ostavat hajuja pulloihin, olisin pyytänyt häntä juomaan vähän enemmän ihan vaan vettä.

Käyttökokemus – kuin laihduttajan keppihevonen
Air Up ei tee vedestä karkkia (sori), mutta se tekee siitä sen verran kiinnostavampaa, että olen alkanut oikeasti hörppiä päivän mittaan ihan huomaamattani. Aivot saa sen "makupalkinnon", mutta kalorit jää tulematta. Ihan kuin söisi suklaata unessa – ja herätessä housut ei kiristä yhtään enempää!

On muuten hämmentävää huomata, miten iso osa juomahimoista liittyy nimenomaan makuun – ei janoon. Ja kun suu saa muka-mansikkaa tai melkein-kola-fiiliksen, kroppa ei lähde salakavalasti marssimaan jääkaapille.

Yhteenveto
Air Up ei ole ihmeidentekijä, eikä se korvaa hyvää ruokavaliota, liikuntaa tai sitä perinteistä itsekuria (pöh). Mutta se on oikeasti hauska, vähän höpsö, mutta toimiva kaveri laihduttajan arkeen. Se saa veden maistumaan... joltain. Ja joskus se riittää tekemään terveellisistä valinnoista vähän helpompia.

Joten jos olet kuten minä – herkästi makeaan lipsuva ja veden juonnista kiukkuinen – niin kokeilepa tätä hajupulloa. Saatat yllättyä. Ja aivosi kiittää.

Viikko takana, mitä olen oppinut tähän saakka?

Hei kaikki sieltä linjoilta! Viikko superdieettiä takana, ja kylläpä on ollut matkassa vähän kaikkea – naurua, itkua (enimmäkseen suklaan perään) ja niitä pieniä oivalluksia, jotka tekevät tästä kaikesta niin hauskaa ja värikästä!

Aloitetaanpa siitä, että en ole kuollut nälkään – vaikka välillä se tuntui olevan lähempänä kuin olisin toivonut. Siis, mistä tämä ajatus, että "laihdutus on yhtä kuin kuoleman nälkä" tulee? En ole kuullut kenenkään laihduttajan keksineen tätä ennen, mutta minä nyt ainakin kokisin sen teoriassa aika lähellä totuutta. Mutta hei, tämä onkin laihdutusmatka, ei nälkälakko!

Olen myös oppinut, että liikunnan voi tehdä hauskasti – ei tarvitse olla maratoonari!
Tämä ei ole mikään kilpailu siitä, kuka pystyy juoksemaan kilometrin nopeammin. Tämä on matka, jossa voi nauttia pienistä askelista ja niistä hetkistä, kun olet vain hyvin ylpeä siitä, että pääsit liikenteeseen.

Lopuksi – olen oppinut, että ei tarvitse olla täydellinen! Nämä pienet "kivut" ja mokat eivät ole matkani loppu – ne ovat osa hauskaa seikkailua! Täydellisyys on yliarvostettua, ja sen myöntäminen on yksi parhaista asioista, jotka olen itselleni tehnyt tänä viikkona. Hups, söin vähän liikaa. Joo, ehkä pieni pala täytekakkua ei ollut suunnitelmissa, mutta hei – elämä ei ole kiveen hakattu, vaan kunnianhimoinen kokeilu!

Joten mitä olen oppinut? Elämä on mahtavaa, vaikka välillä se on pientä epätäydellisyyttä, mutta hei, voin kyllä tanssia tämän kaiken läpi.

Toisella viikossa toivon oppivani lisää itsestäni – ja ehkä sen, miten en syö koko leipäkoria yhdellä istumalla! Stay tuned!