Askeleita ilman treenipakkoa

Kaikki tietävät, että pitäisi liikkua enemmän. Pitäisi venytellä, hikoilla, huolehtia kestävyydestä ja lihaskunnosta ja mahdollisesti myös muistaa hengittää oikein.

Mutta ollaan rehellisiä: joskus jo pelkkä sana liikunta saa silmät pyörimään päässä niin tehokkaasti, että niskat menevät jumiin.

Hyvä uutinen: enemmän liikettä ei tarkoita, että sinun täytyy muuttua hikikoneeksi tai että arjen pitäisi näyttää kuntosalimainokselta. Pienet asiat lasketaan. Ihan oikeasti. Niillä on yllättävän suuri vaikutus, ja vielä parempaa – voit tehdä niitä ihan vahingossa.

Aloitetaan siitä, mikä toimii: huijaus. Ei ketään muuta, vaan itseäsi.

Vietkö roskat heti, kun pussi on täynnä? Vai silloin, kun pussi on kerännyt keittiössä sellaisen kulttuurikerrostuman, että sen voisi museoida?

Kokeile viedä ne heti. Vie vaikka kiertoreittiä. Ja jos unohdat pussin sisälle ja huomaat sen vasta puolimatkassa – sehän on vain bonuskierros. Askeleita tuplana!

Sama pätee niihin iänikuisiin neuvoihin, jotka kaikki tietävät mutta kukaan ei jaksa toteuttaa.

"Parkkeeraa vähän kauemmas." Kyllä, kuulostaa tylsältä. Mutta toimii.

"Käytä portaita." Kyllä, ärsyttää. Mutta toimii silti.

Ja ei, sinun ei tarvitse pinkoa kahdeksaa kerrosta ylös kuin vuoristokauris. Mene yksi tai kaksi kerrosta ja ota loput hissillä. Kukaan ei jaa liikuntamitaleja, mutta oma kroppa kyllä huomaa.

Sitten on ne salakavalat keinot.

Nouse ylös aina kun puhelin soi. Kävele edes ympäri olohuonetta kuin rauhaton kummitus – sekin on liikettä. Jos katsot telkkaria, nouse aina mainosten aikana tai heti kun joku alkaa puhua aiheesta, joka ei kiinnosta. (Tässä kohtaa voit helposti nousta ylös viisi kertaa yhden uutislähetyksen aikana.)

Tiskaa käsin. Pyyhi pöydät vähän perusteellisemmin. Kyykkää, kun laitat pyykkejä koneeseen. Jos imuroit, lisää musiikki ja kevyet tanssiliikkeet – saat siistin kodin ja hyvän mielen kaupan päälle.

Tärkeintä on ymmärtää tämä: liike ei ole sama asia kuin urheilusuoritus.

Se voi olla rauhallinen kävelylenkki, koska kaipaat raitista ilmaa. Tai se voi olla se, että lähdet ulos lapsen kanssa, koska et ehtinyt keksiä uskottavaa tekosyytä olla lähtemättä.

Se voi olla kauppareissu jalan, kierros kotipihalla, ylimääräinen reissu hakemaan postia (joka ei edes tullut), tai se että nouset hakemaan unohtuneen vesilasin yläkerrasta – vaikka et edes ole janoinen.

Liike on tärkeää. Mutta se saa olla epätäydellistä, kevyttä ja arkeen sulautuvaa.

Se saa tapahtua ilman treenivaatteita, ilman aikataulua, ilman henkistä valmistautumista. Kunhan se tapahtuu.

Joten ensi kerralla kun mietit, että pitäisikö liikkua enemmän, mutta ajatuskin saa sinut väsähtämään – muista tämä:

liike voi olla pieni, mutta vaikutus on suuri.

Nouse ylös, edes hetkeksi. Tee jotain, edes vähän. Ja jos tänään ei onnistu – huomenna on uusi kierros.

Tavoitteet, jotka oikeasti pysyy mukana

Moni lähtee liikkeelle suurin suunnitelmin ja kauniin muistiinpanovihon kanssa. Vihon ensimmäisellä sivulla lukee: “Uusi minä.” Sitten alkaa lista: "Herään klo 5.00. Meditoin. Teen vihersmoothien. Treenaan. Kirjoitan kiitollisuuspäiväkirjaa. Hengitän syvään."

Paitsi että käytännössä heräät klo 7.35, puristat hammastahnatuubin väärästä päästä ja mietit, kestääkö tänään lähikaupan kahvijono henkisesti.

Hyvä tavoite ei siis ole sellainen, joka kuulostaa hyvältä Pinterestissä tai jonka pystyy noudattamaan tasan kolme päivää ennen kuin arki potkaisee ovesta sisään.

Hyvä tavoite on sellainen, joka kestää ne päivät, jolloin lapset oksentaa, puhelin soi liikaa ja teevesi kiehuu yli, taas.

Hyvä tavoite potkii lempeästi mutta lujasti. Se ei odota, että olet energinen, motivoitunut ja täydellisesti aikataulutettu. Se toimii myös silloin, kun olet vähän ärtynyt, vähän väsynyt ja yllättävän tietoinen siitä, että jääkaapissa olisi puolikas mutakakku.

Hyvä tavoite sanoo: “Tee edes tämä.” Ja sinä teet. Koska voit. Koska jaksat. Koska se ei vaadi ihmeitä.

Esimerkki: "Kävelen joka päivä 15 minuuttia, vaikka sataisi sammakoita ja vituttaisi koko elämä."

Tämä toimii. Koska 15 minuuttia on juuri sen verran, että ehdit miettiä, miksi lähdit, ja juuri sen verran, että muistat taas, miltä happi maistuu.

Huonot tavoitteet taas alkaa yleensä näin:

"Sitten kun elämä rauhoittuu..."

"Kun saan vähän lisää motivaatiota..."

"Kun löydän itseni."

Spoileri: et löydä. Elämä ei rauhoitu. Ja sinä olet edelleen se sama tyyppi, joka osti itselleen sydänmarmoroidun vohveliraudan tammikuussa, koska "nyt alkaa uusi aikakausi". Aloitti, kyllä – vohveleiden aikakausi.

Toimivat tavoitteet on kuin hyvänmakuiset proteiinipatukat: harvinaisia, mutta kun löydät sellaisen, älä päästä irti.

Niiden ei tarvitse olla näyttäviä. Ne saa olla vähän tylsiäkin. Kunhan ne toimii. Kunhan ne vie eteenpäin. Kunhan voit toteuttaa ne ilman, että tarvitset uutta kalenterisovellusta, seitsemää uutta rutiinia ja täydellisesti siivottua keittiötä.

Aloita pienestä. Tee niin pieni tavoite, että voit suorittaa sen vaikka silmät ristissä ja kissan karva kurkussa. Tee se viisi päivää putkeen. Sitten lisää ripaus lisää. Tämä on matka, ei esitys.

Ja kyllä – joskus matkan varrella tulet istumaan sohvalla, syömään vohveleita ja unohtamaan koko tavoitteesi.

Ei haittaa.

Pääasia, että seuraavana päivänä nouset ylös ja muistat: tavoitteiden ei tarvitse olla täydellisiä. Niiden tarvitsee vain kantaa sinua eteenpäin – edes vähän.

Ja joskus se vähän on ihan tarpeeksi.

Neljä viikkoa, nolla pullaa – ja silti hengissä!

No niin. Neljä viikkoa Superdieettiä takana.

Suurimmat oivallukset tähän mennessä:

1. Nälkä ja mieliteko eivät ole sama asia. Jos seisot jääkaapin edessä kolme kertaa tunnissa etsimässä jotain, se ei ole nälkä. Se on tunne, joka haluaa voileivän.

2. Tsemppiryhmä on tärkeä. Varsinkin kun siellä joku sanoo ääneen, että on uneksinut uuniperunasta ja toisella on ollut kriisi banaanin koosta.

3. Hyvinvointi ei ole ulkonäköjuttu. Se on sitä, että ei enää hengästy kun laittaa sukkia jalkaan.
   

Missä näkyy?

• Housut eivät enää vaadi joogaliikkeitä noustakseen vyötärölle.

• Jaksan arjen hässäkät, eikä pelkkä ajatus ruoanlaitosta enää uuvuta.

• Saan iltapäivisin vielä jotain järkevää aikaan sen sijaan, että istuisin sohvalla ja keskustelisin itseni kanssa siitä, onko “pari keksin murua” oikeasti syömistä.

• Mieli on kirkastunut. Tai ainakin vähemmän sokerihuurteinen.

Mikä yllätti?

En ole jäänyt kaipaamaan "kaikkea". En edes niitä iltapäiväkahvin kanssa nautittuja "vain yksi pikkuleipä" -hetkiä, joista tuli helposti kolme. Tai seitsemän.

Sen sijaan kaipasin rytmiä, jota tämä toi. Kun tietää mitä syö ja milloin, jää vähemmän aikaa stressata kaikkea muuta. Ja enemmän aikaa tuijottaa jääkaappia ja kuvitella sinne pullapitko.

Entä nyt?

Jatkan. Ihan oikeasti. Sillä vaikka tämä ei ole ollut helppoa, se on ollut kannattavaa. Elämä ei ole muuttunut täydelliseksi, mutta minä olen muuttunut. Ainakin hieman vähemmän pullapitoiseksi versioksi itsestäni.

Neljä viikkoa takana. Ja tiedättekö mitä? Mä taidan olla vasta alussa.

Polkimilla pilviin – tai ainakin lähikauppaan

Kyllä se niin on, että kun jalat alkaa tottua kävelyyn, alkaa pää kaivata vaihtelua. Ja mikäpä sen hauskempaa kuin kaivaa esiin uskollinen, hieman nariseva, mutta sydämeltään kultainen kulkupeli: mun pyörä.

Pyöräilyssä on jotain vapaudessa kutkuttavaa. Tuuli hulmuaa (tai repii), polvet käyvät tahtia, ja välillä tulee tunne, että vois vaikka vahingossa eksyä Pariisiin, kunhan polkee tarpeeksi lujaa. No okei, realistisesti päädyn ehkä lähimpään kauppaan ostamaan banaanin ja sitten kotiin, mutta ajatus on tärkein.

Ja nyt meillä on meneillään kilometrikisa pyöräilijöille – eli samalla kun poljen omaa laihdutuspolkuani, kerään pisteitä yhteiseen pottiin! Mikä voisikaan motivoida enemmän kuin se, että jokainen hikinen kilometri on myös pieni voitto koko porukalle? (Paitsi ehkä jäätelöpalkinto… mutta se ei taida olla virallinen.)

Ensimmäisillä pyörälenkeillä olo oli kuin villillä vasikalla kevätlaitumella – hivenen holtiton mutta aivan täpinöissään. Siinä missä kävely on meditatiivista ja vakaata, pyöräily on vähän enemmän rock’n’roll: välillä mennään, välillä kaadutaan melkein ruusunpensaaseen (true story), mutta silti aina hymyilyttää. Paitsi ylämäessä. Ylämäessä ei hymyile kuin GPS, joka laskee kaloreita.

Ja hei, mikä fiilis onkaan, kun huomaa, että lenkin jälkeen on sekä posket punaiset että reidet hieman tutisevat – silloin tietää eläneensä. Pyöräily tuo myös ihanaa lisäboostia laihdutusprojektiin, koska siinä tulee kuin huomaamatta liikuttua enemmän, isommalla sykkeellä – ja mikä tärkeintä, hauskaa pitäen.

Tämän hetken suurin haaste? Pysähtyä välillä ihailemaan maisemia eikä vain ajaa kieli poskella. Ja ehkä oppia olemaan ottamatta jokaista mäkeä henkilökohtaisena loukkauksena.

Summa summarum: pyöräily on uusi lempiasiani – ja myös syy siihen, miksi etureidet huutavat öisin “joko huilataan?” Mutta kyllä tässä huilataankin – sitten kun sataa. Tai tuulee liikaa. Tai on epämääräisen kostea ilma. Tai kissa istuu pyörätelineessä. 

Ootko sä mukana kilometrikisassa? Tai ylipäänsä pyöräiletkö huvin, hyödyn tai ihan vaan jäätelön takia? Kommentoi ihmeessä – ja tsemppiä poluille!