Kuulumisia joulun kynnyksellä

Joulu lähestyy ja sen huomaa ihan kaikesta. Kalenteri on täynnä, pää on vähän tyhjä ja ruokapöytä on kaikkea muuta kuin ravitsemussuositusten mallikuva.

Hössötys lisääntyy päivä päivältä. Kaupoissa ihmiset liikkuvat päämäärättömästi kuin porot sumussa ja jokaisessa tilaisuudessa on tarjolla jotain, mitä ei ollut tarkoitus syödä, mutta syödään silti. Pipari ei kysy lupaa. Suklaa ei varoita. Se vain tapahtuu.

Ruoka on nyt enemmän sosiaalinen tapahtuma kuin energiansaanti. Syödään koska on joulu, koska joku teki vaivaa, koska tämä kuuluu asiaan. Salaatti on pöydässä lähinnä koriste-esine, jonka tehtävä on muistuttaa, että vaihtoehtoja olisi ollut.

Arki kulkee samaan aikaan omia raiteitaan. Välillä on kiire, välillä väsyttää ja välillä tekee mieli syödä jotain, mikä ei vaadi pureskelua tai päätöksentekoa. Silti kokonaisuus pysyy yllättävän kasassa – ei täydellisenä, mutta tunnistettavana.

Tässä kohtaa riittää, että huomaa mitä tekee. Että kaikki ei ole “ihan sama” eikä kaikki ole “ihan pilalla”. Joulu ei ole yksi ateria eikä yksi viikko, vaan pitkä ketju hetkiä, joista suurin osa on täysin tavallisia.

Vaaka jäi varastoon ja minä lähdin Eurooppaan

Jos ihmettelit, miksi laihdutusbologini katosi kesäksi kuin viimeinen järkevä ajatus hellepäivänä, syy on yksinkertainen: minä lähdin Eurooppaan ja vaaka lähti… Pelicanin varastoon. Me molemmat tarvitsimme tauon toisistamme.

Kesä meni kiertäessä Eurooppaa, syödessä asioita joita ei voi lausua ilman käsieleitä ja juodessa viiniä, joka oli paikallista, koska “paikallinen” ei sisällä kaloreita. Vaaka makasi varastossa pimeässä ja hiljaisuudessa, eikä minulla ollut aavistustakaan mitä se minusta ajatteli. Veikkaan kuitenkin, että se valmisteli paluutaan henkisesti.

Se oli pidempikestoinen täysnollaus omaan elämään. Ei ruokapäiväkirjoja, ei punnituksia, ei sitä hetkeä aamulla, kun seisot kylpyhuoneessa ja mietit onko lattia varmasti suorassa. Oli vain minä, maailma ja housut, jotka hiljalleen muuttuivat slim fitistä… tunteellisiksi.

Normaalisti tässä kohtaa sanottaisiin: “Aloitan joulun jälkeen.” Mutta se on lause, joka on kaatanut enemmän hyviä aikomuksia kuin yksikään croissant. Joten päätin tehdä jotain radikaalia: aloitan huomenna. Joulukuussa. Glögin ja piparien keskellä.

Vaaka on haettu takaisin varastosta. Se seisoo kylpyhuoneessa ja näyttää siltä, että se muistaa minut. Minä en vielä tiedä, haluanko tietää mitä se muistaa.

Tarkoitus ei ole olla täydellinen, vaan tietoinen. Syödä jouluruokaa, mutta ei koko joulua yhdellä istumalla. Liikkua vähän, vaikka ulkona on pimeää ja sohva kuiskaa nimeäni. Ja ennen kaikkea: lopettaa se ikuinen “sitten kun”.

Tämä blogi herää nyt uudelleen. Ei siksi, että hetki olisi täydellinen, vaan siksi että se ei ole. Ja ehkä juuri siksi tämä on paras mahdollinen hetki aloittaa.